Hae tästä blogista

tiistai 23. marraskuuta 2010

Surua ei voi pyyhkiä silmistäni pois...

Kun isää ei enää ole, sitä surua ei voi nopeasti pyyhkäistä pois elämästään tai silmistään. Kun yhteistä elämää on monta kymmentä vuotta lapsesta aikuisuuteen, se on pitkä elämä iloineen ja suruineen isän ja ukin kanssa. Kuvat kulkevat mielessä kuin filminauha päivittäin. Katselen valokuvia ja suren, kun kaikki on mennyt liian nopeasti ohi. Mutta onneksi jää paljon ihania muistoja. Jälkeen päin mietin, mikä oli parasta. Moni asia. Yhteiset retket, lauantai, sunnuntai, hevosajelut, rekiretket, traktoriajelut, kirkkoretket, sukulaisvierailut, maatalousnäyttelyt, kekrijuhlat, kesä, talven hankiaisretket, kalastus, marjastus, sienestys, myllyretket, meijeriretket, joulu, pääsiäinen, vappu (isän syntymäpäivä) ja juhannus kokkoineen isän ja muun perheen kanssa. Ja erityisesti laulaminen jouluaattona, joulupäivänä ja vielä tapanina, uutena vuotena, loppiaisena. Koko suuri perhe ja muu suku kokoontui kuusen luo tunniksi laulamaan joka juhlailta joulun aikaan, koska isä oli laulumiehiä, entinen kuorolainen. Ja joka joulu isä luki yli sata vuotta vanhasta isosta nahkakantisesta raamatusta joulutekstin, joka oli kirjoitettu vanhalla suomen kielellä. Ja tapahtui....

Suru ja itku tulee vain yllättäin joka päivä. Kun herään tai menen nukkumaan, kun ajan autoa yksin, kun näen isän kuvan pöydällä. Kun katson taivaalle, mietin missä isä on. Isän arvon ymmärtää täysin vasta sitten , kun häntä ei enää ole.

Ei kommentteja: