Hae tästä blogista

perjantai 30. syyskuuta 2011

Lamapeikko

PÖÖÖ! Peikko Pöö. Pikkuveljelläni oli lapsuudessa sen niminen peikko eli peikko Pöö. Se oli itse tehty, aika iso kankainen peikkomainen otus. Teimme sen siskoni ja äidin kanssa hänelle joululahjaksi. Se näkyy olevan vieläkin äidilläni tallessa. Veljeni tykkäsi aika paljon siitä peikosta. Raitakankainen, isot nappisilmät ja musta tukka villlangasta ja suuri suu. - Tämä lama on kuin peikko pöö. Hyppää joka nurkasta esiin, ensin se pelottaa, mutta nyt siihen alkaa jo tottua. Lama on lama, ei voi mitään. Eteenpäin pitää mennä silti, sano mummo lumessa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Julkisten varojen käytöstä juhliin ja matkoihin...


Kaupunkimme erään suuren koulun rehtori on joutunut median hampaisiin, kun piti suureelliset syntymäpäivät ja tarjosi suurelle joukolle iltajuhlan, joka varmaan maksoi maltaita. Jälkeen päin tuli kuitenkin selitys, että kyllä hän maksoi omien ystävien ja sukulaisten juhlat. No - laskuhan tulee aina jälkeen päin, joten pakkohan se oli maksaa. Lisäksi pienen kaupunkilehden toimittajapersoona iski rehtorin koviin matkakuluihin, jotka olivat jopa kymmeniä tuhansia vuodessa. Luulen, että tuo määrä matkoja tuli todellisuudessa maksamaan paljon enemmän, koska tuskin rehtori oli siellä yksin. Mitähän hyötyä koulutukselle on muuten matkustaa vaikkapa toiselle puolelle maapalloa Uuteen Seelantiin? Tai Koreaan? En voi ymmärtää. Pahin moka rehtorilla oli se, kun hän lipsautti paikallisen lehden syntymäpäivähaastattelussa, että on mukavaa kun pääsee hänen asemassaan matkustamaan paikkoihin, jonne ei muuten pääsisi - niin muistiko hän että julkisilla eli meidän veronmaksajien varoilla matkustelee. Eipä ihme, jos Suomi velkaantuu! Tuskin hän on ainut asemaansa väärin ja huolettomasti käyttävä. Jotenkin se paistoi läpi haastattelussa, että minun asemassani pääsee vaikka minne. Rehtorin maine kyllä kärsi nyt aika kovan kolauksen. Ei ole helppoa olla korkealla, siellä tunnetusti tuulee.

Jos yrittäjä tekee matkoja, hän laskee tarkkaan, minne menee ja erityisesti onko niistä lukuisista seminaareista ja koulutuksista, joita on tarjolla Suomessa tai ulkomailla, hyötyä juuri  omassa työssään. Koska ne rahat siinä pussukassa ovat omia rahoja ja aivan itse tienattuja, tulee miettyä menot aivan eri tavalla. Julkisen viran haltija taas ei tule sitä puolta ajatelleeksi, vaan jos vain pääsee jonnekin, niin sitähän mennään. Ei siinä tule valtion velkataakan kasvattaminen mieleen. Jututin tässä kaupungin hallituksen jäsentä ja kyselin kaupungin työntekijöiden matkakuluja vuodessa. Ovat aika huimaavia lukuja, kun matkoja keksitään jos minne. Rahaa tarvittaisiin lasten, koululaisten, vanhusten hoitoon, mutta ne monesti lentävät taivaan tuuliin, kun lennellään sinne tänne seminaareihin ja edustamaan. Onneksi kaupunginjohtajamme on näyttänyt mallia, koska hänen matkakulunsa olivat tilastojen mukaan nolla.

Mielestäni kaikki julkisten alojen menot, niin matkakulut ja hankinnat, palkat yms tulisi olla julkisesti luettavissa. Yrittäjä joutuu tekemään verottajalle ja kirjapitäjälle matkalaskun ja matkaselvityksen tarkkaan, minne matka suuntautui ja miksi. Houkutus on tietysti suuri keksiä matkan aiheita ja selityksiä, mutta kun matka pitää itse maksaa omassa yrityksessä, tulee todella harvoin tehtyä mitään harkitsematonta. Onkohan julkisella puolella niin tarkkaa selvityksen tekoa menoista kuin yrityksissä, epäilen.   Verotarkastajat voisivat ryhdistäytyä julkisen puolen tarkkailussa.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Sunnuntaiaamun lenkki vanhan koiran kanssa - Sunday morning walk with my old dog

Tässäpä yksi tavallinen aamulenkki vanhan koiramme (kohta 17 v!) kanssa kodin lähellä.












Siellä se ikäneito tulee perässä.









Tämä vanha puutalo on entinen maaseurakunnan pappila, nykyinen nuorisotalo.








Takaisin kotipihan puutarhaan, jossa on kesän viimeinen omppu.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Pitkä avioliitto on kuin onnistunut yhteinen yritys

Jos olisin pappi ja pitäisin puheen nuorelle parille, kertoisin onnistuneen avioliiton salaisuudeksi sen, että sitä pitää hoitaa kuin yhteistä yritystä. Tietysti minulla on vain omakohtainen yli kolmenkymmenen vuoden kokemus avioliitosta. Ja kokemus vielä yhteisestä perheyrityksestä. Ne voi oikein hyvin yhdistää. On tyyntä ja myrskyä, tulee menetyksiä ja voittoa. Virheitä tulee tehtyä, mutta niistä pitää oppia. Eikä pidä pienistä masentua.  Pienistä sanomisista ei pidä suuttua eikä välittää. Vuodet ovat kovin erilaisia. Tulosta tulee tai ei tule. Välillä on porukkaa enemmän ja välillä ollaan kaksin. Työssä pitää huomioida kaikki osapuolet, pitää suunsa supussa, varoa sanomisiaan, kunnioittaa toisten näkemyksiä, yrittää olla ahkera ja huolellinen. Toiselle pitää antaa tilaa ja vapautta omiinkin menoihin.  Samat asiat pätevät avioliittoon. Tunteita pitää olla mukana, mutta järki päässä ja jalat maan pinnalla. Talonpoikaisjärki auttaa monessa asiassa. Sisulla ja ahkeruudella viedään monta asiaa eteenpäin ja yhteistyössä on aina voimaa enemmän  kuin yksinyrittämisessä.

Lähipiirissämme ja ympärillä näkee monenlaista liittoa. On niitä pitkiä ja onnellisia liittoja. Sitten on liittoja, joissa ollaan koko ajan mustasukkaisia tai kontrolloivia, joko mies tai nainen. Mustasukkaisuus on aina raskasta, jopa katsottavaa tai kuultavaa. Sitten on liittoja, joissa on pystyssä vain kulissit. Mies tai nainen elää omaa elämäänsä ja toinen vain sopeutuu kiltisti osaansa. On uusperheitä ja sinkkuperheitä eli mies tai nainen on heittänyt puolison ulos pellolle tämän hoidettua tehtävänsä eli lapset on saatu tehtyä ja kasvatettua. Moni elää yhdessä velvollisuudesta tai lasten takia. Monen eronneen uusperhe ei pysy kasassa, kun löytyy taas se uusi kiinnostava ihminen.  - Jos on onnistunut löytämään puolison, jonka arvomaailma on lähes samantapainen, on todella onnekas.

Sitten on eroja ja eroja. Toiset parit tajuavat viimeinkin erota - onhan se huomattu, miten vaikeaa on yhdessä olla vaikeuksista huolimatta. Ja toiset erot tulevat täysin yllätyksenä - mikähän ihme niille nyt tuli. Ja meidän ikäiset parit, joilla lapset lentävät maailmalle, alkavat pistää puolisoaan suurennuslasin alle. Huomataan vikoja, joita ei muka ennen ollut. Alkaa jatkuva toisen nokittelu. Jokainen meistä on vikoja täynnä, täydellistä ei ole. Omassa itsessäkin on aika usein jotain vikaa. Suuripiirteisyys auttaa ja huumorintaju. Vielä niistä lukuisista viidenkympin villityksen eroista, kun niitä riittää tosiaan. Se oli jo jossain vaiheessa kuin maniaa, ihan kuin kulkutauti. Yks sun toinen alkoi katsella toisaalle, lähinnä tietysti niitä nuorempia. Osa tuli katumapäälle ja suri eroaan ja omaa tyhmyyttään. Osa on jo palannut entisen vanhan vaimon luo, kun huomasi että vanhassa on se vara parempi. On sekä miehiä että naisia joita se villitys riivaa. Tuntuu, että järki katoaa, kun tulee viidenkympin ikä. Kai se sitten tulee joskus se vanhuus ja viisaus.

Huh-huh! Tästähän tuli oikein sunnuntain saarna. No - välillä pitääkin saarnata oikein kunnolla! Tästä aiheesta voisin tehdä vaikka kirjan, kun on tuota kokemusta ja näkemystä...mutta jokainen eläköön elämänsä, miten tahtoo. Ainutta oikeaa tapaa elää ei oikeasti ole olemassa. Hyviä neuvoja voi jokainen jakaa, jos niitä on.  

perjantai 23. syyskuuta 2011

Lama ja taantuma tulee - olenko valmis?

Lama tulee, se on kuin mantra uskovaisten pylväsmainoksesssa. Odotamme suurella jännityksellä, mitä tulee. Perheemme yrityshistorian aikana tämä on jo kolmas lama. 90-luvun lamasta selvisimme hyvin - töitä tuli jopa lisää. 2000-luvun lama oli vaikeampi, siitäkin selvisimme, mutta nyt lama tuntuu aivan toisella tavalla, eli se tosiaan tuntuu. Yritykset eivät investoi ulkomaisiin toimeksiantoihin, nyt ollaan varovaistakin varovaisempia. Mutta - niin kauan kuin on ruokaa ja katto pään päällä, ei viitsi valittaa. Kulutustaan voi aina vähentää kaikelta varalta, vaikka tiedämme, että sehän se juuri syventää lamaa. Kierrättää voi kaappien sisällykset uudestaan. Kaupastahan ei loppujen lopuksi tarvitse kuin ruuan. Lapsetkin pärjäävät jo omillaan. Onneksi emme elä enää niitä aikoja kuin sata vuotta sitten, kun ukkini ukki oli valtiopäivämies ja hän kirjoitti kirjeissään kotiin itäiseen Suomeen perheelleen kevättalvella: onko paljon nälkään kuolleita?! Nuo lukuisat isoukin kirjeet ovat minulla kopiona kotona museosta saatuna tallessa. Niissä on riittänyt lapsillamme ihmettelemistä. Tuskin meillä Suomessa tai edes Euroopassa kukaan enää nälkään kuolee.

Jokainen meistä on varuillaan Euroopan ja Amerikan tilanteen takia. Ennusteita tulee joka päivä, tuntuu että näitä ennustajaukkoja ja akkoja on joka taloustutkimuslaitoksessa. Kurssit heiluvat, Kreikan tilanne kauhistuttaa, loppujen lopuksi kukaan ei tiedä, mihin ollaan menossa. - Kuuntelin eilen iltapäivän lopussa eduskunnan kyselytuntia. Miten onkaan mahdollista, etteivät kansanedustajatkaan tunnu tajuavan, että säästöillä ja saavuteituista eduista leikkaamalla saadaan varmasti talouttamme kuntoon. Vastaukset ovat ympäripyöreitä kuin kuu-ukko.  Etuja, joista nauttii aika moni, on jo ihan liikaa. Se rasittaa taloutta ja suurentaa velkataakkaa. Luettelo eri eduista  olisi aika pitkä, jos sen tähän kirjoittaisin. Mutta...koska tukiviidakko koskee niin montaa läheistä, olkoon...

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Puutarhan ja kasvihuoneen syysiloa - From garden and greenhouse











Puutarhassani ja kasvihuoneessani riittää pitkälle syksyyn väriä ja satoa.
Ensimmäisen vuoden kokeilut kasvihuoneessa tuottivat runsaasti tomaatteja ja valtaisat auringon kukat.


 

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Puijon torni - Puijo Tower

                                                    Maisema tornista Siilinjärven suuntaan.
Siellä suunnalla näkyy uusi Kallan siltojen rakennustyömaa.
                                                           Etualalla golfkentän viheriöalue.


                                                  Pohjois-Kallaveden saaristoa taustalla.
                                                  Tuolla näkyy oman kotipaikkani niemi.


                                                   Laivon saari ja Niuvan sairaalan pellot.


                                                                 Puijonlaakson tornitaloja.
                                                            Taustalla yliopisto ja Technopolis.
                                                                  Sinne kiiruhdan päivisin töihin.

Kuopion keskusta Puijon tornista 18.9.2011.
                                                                          

Meidän kuopiolaisten ylpeys on Puijon torni. Sinne viemme vieraamme, niin kaukaiset kuin kotimaiset. Siellä käymme perheen kanssa ja joskus nousen hissillä yksin ihastelemaan kauniilla ilmalla maisemia, jotka ovat vailla vertaa. Tänään oli kaunis aurinkoinen syyspäivä ja maailma ympärillämme näytti todella kauniilta. Tornissa oli maiseman ihailijoita monesta maasta, turisteja ja ulkomaisia opiskelijoita. Kamerat räpsähtelivät ja ihmiset ihastelivat alkavaa syysruskaa. Tornin kannattaa mennä, jos on ensi kertaa Kuopiossa vierailemassa ja jos on aurinkoista. Siellä on ravintola, josta saa maukasta ruokaa. Maisemia näkee jopa 40-50 km:n päähän. Metsää on keskellä kaupunkia Puijon tornin ympärillä yli 200 hehtaaria. Keskellä tuota Puijon metsää talvehti muutama vuosi sitten jopa kaksi karhua talviunillaan, kertoi Konttilan isäntä, jonka matkailutila on keskellä Puijon metsäaluetta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Hiilijalanjälki?


Perjantai-iltapäivän pohdintaa...mikä on hiilijalanjälkeni? Joo - ei näy lattialla, mutta tuskin on koko ajan mielessä, mitä jätän maapallolle jälkeeni. Mielestäni vielä tärkeämpää on se, mitä minä ihmisenä jätän jälkeeni, mitä muut muistavat minusta, millaisena ihmisenä minut tunnetaan, miten kohtelen perhettä, läheisiä, ystäviä, tuttavia, naapureita. Yleensäkin se on tärkeämpää, millainen ihminen olen ja mitä olen saanut aikaan. Tottahan pitää ajatella kulutustaan, ettei tuhlaa turhaan, eikä tee turhia matkoja, niin mikä on sitten turha matka? Joka paikkaan ei pääse yleisillä kulkuneuvoilla. Kuluttaahan junakin ja bussit ne vasta saastuttavat, mutta eipä ole aina aikaa kävellä, pyöräillä tai mennä hevosella vaikkapa Helsinkiin - olisihan se niin ekologista.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Ilomantsi

                                                            Koitere- Ilomantsi
                                                                              
                                                                Koitereen hiekkarantaa


Koitereen kauneutta

                                                                           

                                                                      Koita-joki

                                                       Koita-joen kaunista syyskuun maisemaa
                                                                        Iljansuo-alue.

Iljansuo - Ilomantsi

Iljansuon ruskaa aamulla.

                                                  Mummilan vanha sauna ja kaivo.
                                               Huhuksen tanssilavasta olen kuullut monta tarinaa.

                                                       Kylän ortodoksinen kirkko.
                                                  Huhuksen kylätalo, entinen suojeluskuntatalo.

Suojeluskuntatalon kauniit ikkunat.
Suojeluskuntatalon seinässä on sodassa kadonneiden ja menehtyneiden nimiä.
                                                                            

Olimme sukuporukalla tapaamassa äidin puolen sukua Ilomantsissa hänen vanhassa kauniissa kotikylässään Huhuksessa serkkumme talossa. Maisemat olivat jo hieman keltaisen ruskan ja syysauringon värittämiä, kun ajelimme jo aamulla aikaisin Karjalan ihanilla mailla. Sukutapaamiset ovat aina mukavia, iloisia, kaikki puhuvat yhteen ääneen kuten karjalaisilla on tapana. Serkkupoikamme on korjannut vanhan kotitilansa vapaa-ajan kodikseen. Siellä on vielä kaikki ennallaan - jopa useat huonekalut ja keittiökin kuin silloin ennen, kun teimme koko lapsuuteni suurperhe kesäisen retkemme äidin nuoruuden kotiin joka vuosi junalla ja linja-autolla. Se paikka onkin minulle ja sisaruksilleni monien muistojen kesäpaikka, koska meillä ei ollut kesämökkiä, vain kesän ainut lomamatka Ilomantsiin äitimme kotiin mummin luokse. Pihat ja kylä taloineen ja mäkineen tulivat aika tutuksi.  Äitimme muisteli elämäänsä kotimaatilallaan sodan jälkeisessä pienessä vilkkaassa kylässä, jossa oli eloisaa elämää aivan toiseen tapaan kuin nyt. Oli useita kauppoja, koulu, tanssilavoja, sepän paja, paljon karjaa pelloilla ja isojakin maa- sekä metsätiloja. Perheet olivat suuria, lapsia ja nuoria oli kylässä paljon. Ihmiset olivat sodan jälkeen ahkeria ja uskoivat vahvasti tulevaisuuteen. Yrittämisen henki oli kova. Työtä tehtiin kovasti ja tilat kasvoivat. Mutta kehitys johti siihen, että nuori väki muutti kaupunkeihin. Silti kylässä on useita vanhoja taloja kunnostettu ja suvut käyvät lomillaan siellä paljon. Ympärivuotisia asukkejakin on useita, jopa yrityksiä. Kauppaa ei ole, ei edes kauppa-autoa, lähin kauppa on 30 km:n päässä.

Haikeana äitimme istui vanhassa tuvassaan oman äitinsä kiikkustuolissa ja muisteli sitä elämäänsä siellä mäen päällä komealla paikalla, josta näkyi Koita-joki ja avarat metsämaisemat kauas itään metsäisille rajamaille saakka. Sinne jonnekin jäi se rakas lapsuuden kotipaikka, maat ja metsät ja ukin rakentama kotitalo. Pakoon lähdettiin sotaa  pienen omaisuuden kanssa jopa karjaa mukana  ja aika kovalla vauhdilla pelon sekaisin tuntein evakkoon lännen suuntaan.

Kävimme myös lähellä olevalla Koita-joella ja Koitereen rannalla. Koitereen järvi  oli hyvin sininen, kai hiekkaisuutensa takia  ja se on myös samalla satojen saarien uskomattoman kaunis luontoelämys. Koitajoella näkyi paljon kalastajia, retkeilijöitä, mökkeilijöitä  ja veneilijöitä. Entisiä kylän tuttujakin tuli yllättäen äidillämme vastaan. Sodan muistot eivät häviä täällä päin Suomea ja rajan taakse menetetty kotipaikka on aina muistoissa, niin siellä kylässä vielä elävillä tai siellä useilla vierailevilla. Jonkinlainen haikeus ja surumieli elää noissa rajaseudun kauniissa kylissä eikä se tunnelma häviä helposti vieläkään. Mitä olisikaan Suomi, jos emme olisi menettäneet kaunista Karjalaa ja koko Laatokan aluetta?