Suru

Tänään suren taas kerran todella paljon vanhinta veljeäni, vaikka hänen kuolemastaan on jo kuusi vuotta. Suren, niin että itkettää ja itkettää. Miksi et ole täällä? Elämä jäi kesken. Olisin tarvinnut sinua tueksi ja ymmärtäjäksi, keskustelijaksi. Lapsena suojelit ja puolustit minua aina. Olit oikea isoveli, veljeni leijonamieli. Moni asia olisi toisin, jos olisit täällä.  Jaoimme monet samat asiat ja arvot. Puhuimme paljon lapsuudesta ja nuoruudesta, läheisistä ja kaukaisista sukulaisista, suvun historiasta ja monista asioista, jotka olivat meille tärkeitä. Haaveista, jotka eivät ehtineet toteutua, kun lähdit liian aikaisin.  Välillä mietin, miten toisin kaikki olisi, jos olisit rakas veljeni täällä. Liian moni asia katosi ja muuttui, kun lähdit.


Suru vaikuttaa hyvin paljon elämään. Ei jaksa niin innostua, kun suru on vain päällä. Mutta suru ei ole sama asia kuin masennus. Eikä suru ole sairaus, niin kirjoitti uskontotieteilijä Päivikki Antola.  Surusta kyllä toipuu ajan kanssa, ainakin jonkin verran. Välillä se katoaa, unohtuu. Miten surusta toipuu, se riippuu paljon monista asioista, jotka liittyvät menetykseen. Jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan. Minä suren itkemällä ja ajattelemalla, puhumalla ja kirjoittamalla. Työn teossa ja arjen menoissa suru onneksi unohtuu välillä, mutta kun olen yksin ja kuuntelen vaikkapa kaunista klassista  musiikkia, kaikki muistot vyöryvät mieleen ja kyyneleet tulevat taas.  Tai kun ajan taas kotiseudulleni, suru iskee suurella moukarillaan. Ahdistus ja suru hyökkäävät päälleni kuin metsän pedot. Kaikki eivät aina jaksa kuunnella surevaa ihmistä. Surussa on aina mukana paljon vihaakin, miksi miksi miksi kävi näin?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kalanruoto kurkussa ambulanssilla sairaalaan!

Savolaiset ja karjalaiset

Korona korona - korvissa soi vain korona