Hae tästä blogista

lauantai 16. toukokuuta 2020

Pieni talo preerialla on osin kuin tarinat lapsuudestani


Olen jäänyt koukkuun tähän Ylen Areenan klassikkosarjaan, koska en ehtinyt nuorena jo niin muka kiireisenä kaikkia jaksoja katsomaan ja eiväthän lähes kaikki jaksot edes tulleet Suomeen, kun ne olivat muka liian väkivaltaisia, pelottavia ja hurjia amerikkalaisen  uudisasukasperheen  kuvauksia. Vain kesyimmät jutut näytettiin Suomessa. Siksipä on mielenkiinnosta katsoa koko yli 200-osainen sarja vähitellen ja yritän nyt arvuutella, mitä jaksoja ei Suomessa näytetty. - No varmaankaan ei näytetty kahta jaksoa, jossa aiheena on kolmen siskoksen pikkuveljen syntymä ja aikainen kuolema. Tai jaksoa, jossa lemmikkipesukarhu puraisee tyttöä sekä perheen  koiraa ja sitten perhe on kauhuissaan, kun he pelkäävät vesikauhua eli rabiesta, mutta lopulta onneksi turhaan. Villieläimistä kun sai helposti rabieksen kuten nykyäänkin. Rabies oli todella tappava tauti. Tarina kulkutautiepidemiasta eli pilkkukuumeesta sopii tähän päivään. Lapsen tuska taas kertoo alkoholisti-isästä. Välivaltaa, lyömistä  ja ampumista on kuvattu aika suoraan sarjassa. Tässä tuotannossa on paljon myös tavallaan opettavaisia tarinoita, esimerkiksi hyviä kasvatusohjeita nykypäivään. Vaikkapa sekin, miten lapsia voi opettaa työntekoon jo pienestä lähtien, jotta he osaavat aikuisena suoriutua käytännön elämästä ja oppivat työn tekoa. Yksinkertainen uudisasukaselämä on paljon samaa, jota itse ja myös vanhempani ovat kokeneet ja eläneet Suomessa, ainakin maalla. Vielä 1950-60-luvulla ei ollut kovinkaan erilaista Suomessakaan kuin tässä kuvatussa uudisasukaselämässä. Moni tämän päivän asia ei ollut vielä arkipäivää. Kotiini tuli televisio vasta 1960-luvulla. Pakastin tuli myös 60-luvulla. Auton isä osti perheeseemme 1960-luvun lopulla. Siihen asti kuljettiin polkupyörillä, traktorilla,  linja-autolla, junalla  pitemmät matkat. Tai taksilla, kuten lähes kaikki setämme ja tätimme tekivät.
Tässä mennään sukulaisvierailulle sunnuntaina. Isällä oli aina puku päällä, kun lähdettiin kyläilemään.

Tuotantosarjassa uskonto ja kirkko ovat tärkeässä osassa perheen elämässä ja yhteisössä, kuten yleensäkin 1800-luvun lopussa ja vielä erittäin paljon 1900-luvun alussa Suomessakin. Ruokarukous, iltarukous ja erityisesti kirkossakäynti oli aivan yleistä, jopa välttämätöntä, jos halusi tietää asioista. Papeilla oli tärkeä osa kyläyhteisössä. Kirkkoon mentiin joka sunnuntai, mutta samalla siellä tavattiin ihmisiä ja seurusteltiin ennen ja jälkeen kirkonmenojen. Samanlaista elämää olen itsekin elänyt. Meillä luettiin aina ruokapöydässä ruokarukous, kun aloitettiin ruokailu ja kiitettiin ruuasta Luojaa. Joka ilta luettiin Levolle laske luojani. Ei meidän perheemme mikään uskovainen perhe ollut, vaan oltiin ihan tavallisia maalaistallaajia. Emme tuominneet ketään tapojensa takia, niin kuin maalla monet kiihkouskovaiset, joilta monet asiat oli kielletty, kuten vaikkapa tanssi tai alkoholi. Kirkossa käytiin perheen kanssa kirkkopyhinä. - Onhan ne tavat ja arvostukset muuttuneet aika paljon, mutta jälkeenpäin ajatellen jotain sen ajan arvoista toivoisin joskus vielä tähän päivään. Hyvät tavat, kiroilun kiellot ja yleensäkin ihmisten toistensa kunnioittaminen. Kirkon merkitys on muuttunut, joten senkin pitäisi muuttua sallivammaksi tai ihmisläheisemmäksi, jos se haluaa pitää asemansa koko kansan silmissä.
Amerikan ukkimme, suurmetsästäjä!

Sarja kiinnostaa jo siksi, kun ukkini oli useita vuosia Amerikassa 1920-luvulla, pääasiassa Minnesotassa ja Michiganissa, mutta myös NY:ssä ja Kanadan puolella. Hän kertoi meille lapsille tositarinoita intiaaneista, kovasta elämästään satamatöissä, kaupanhoitajana ja turkismetsästäjänä uudisasukkaiden keskellä suurten järvien alueella, missä oli paljon muitakin suomalaisia. Parhaita olivat ukkimme metsästystarinat. Hän palasi takaisin Suomeen isänsä sairauden takia ja aikoi mennä vielä uudelleen Amerikkaan ja perustaa siellä tienaamillaan rahoilla banaanitilan Floridaan. Suunnitelma muuttui kuitenkin, kun hän ei sopinut rahtilaivaan. Rahat turkisten myynnistä tulivat sitten myöhemmin Hudson Bay River-Companylta kotipaikan pankkiin ja hän osti sitten niillä rahoilla lapsuuden kotitilamme.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Wrightin veljesten kaunis Haminalahti

 
Kävimme taas pitkästä aikaa ystäväni kanssa kävelemässä leppoisasti Haminalahden metsän kuuluisan kulttuuripolun. Polku oli osin vielä jäässä ja märkä, mutta kävelysauvojen avulla reitti oli jopa liiankin helppo meille, mutta tulipahan taas kerran ulkoitua. Kevään ääniä ja tuoksuja on kuitenkin mukava kokea. Niissä maisemissa vaelsivat aikoinaan myös von Wrightin veljekset Magnus, Wilhelm ja Ferninand. Veljekset saivat aiheensa maalauksiin juuri näistä maisemista 1800-luvun puolivälissä ja loppupuolella. Olen silloin tällöin  käynyt kulkemassa muutaman kilometrin pituisen maisemapolun tyypillisessä savolaisessa metsämaisemassa eri vuoden aikana milloin mieheni tai ystävieni kanssa. Nyt olivat vielä järvet ja lammet jäässä, mutta mukavaa nähdä maisema joka kerta erilaisena. Matkan varrella on opasteita ja kuvia tauluista, jotka taiteilijat olivat maalanneet. - Nykyisin von Wright-sukua ei asu enää näillä mailla, vaan kartanolla ja mailla on uusia omistajia.
 
 
 
Pojat olivat myös kovia metsästäjiä isänsä kanssa, joita lintuja he sitten ikuistivat kuuluisiin lintutauluihinsa. Isä Henrik oli armeijan eläkkeelle jäänyt upseeri ja edusti suomalaista maalaisaatelia. Oppinsa tulevat taiteilijat saivat muualta kuin kotiseudultaan, Helsingistä ja Tukholmasta. Mutta pääosin he olivat itseoppineita taiteilijoita. He olivat todella kiinnostuneita luonnosta ja eläimistä ja se näkyy heidän teoksissaan. Heidän lintukuvansa ovatkin tieteellisen tarkkoja aikana, jolloin valokuvaus ei vielä mahdollistanut dokumenttien tekoa. - Isän teeriretket olivat poikien ensimmäinen kosketus luontoon. Siitä alkoi sitten elinikäinen innostus joka jatkui läpi koko elämän.
 
 
Mustamäellä on tarinoita kerrottavanaan, kun bussi ei meinannut päästä mäkeä ylös talvisin 1950-luvulla.
 
 


 
 
 
 

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Korona korona - korvissa soi vain korona

Korona soi korvissa! Ja päässä pyörivät kysymykset; mitä missä milloin ja mikä tai minne? Mitä voin tehdä? Missä virus luuraa? Milloin tämä loppuu? Mikä ihme pirulainen tämä on? Minne ollaan menossa koko ihmiskunta? - Korona alkaa kyllästyttää jo sananakin. Pitäisikö muuttaa sana vaikka virus tai Wuhan tai se pirulainen tai jopa itse piru vai viru tai korkkis? - Muuten tästä kyllästymisestä ei pääse eroon kuin ajattelemalla aivan muuta ja tekemällä koko ajan  paljon  muuta. Onneksi kevät sen mahdollistaa - vaikkakin nyt hyvin rajoitetusti. Lukeminen on myös hyvä keino antaa harhauttaa ajatukset muualle. Puutarhan katselu ja siellä puuhastelu antaa myös päähän uusia ajatuksia. Nyt tulivat ensimmäiset krookukset tänne Savon korkeudelle. Ja ensimmäiset mehiläiset olen jo bongannut!  Lintuja saapuu joka päivä etelästä. Siitä se kevät taas kuoriutuu. Luontoa on todellakin tullut tarkkailtua ennätyksellisesti. Olen entinen lintubongari ja kuulen ja näen selvästi enemmän lintuja kuin muut. Niin ja tietysti tunnistan. Lukiolaisena olin koulun biologian kerhossa ja heräsin aamuisin jopa klo 4, kun mentiin Pielisen rannoille lintuja tutkimaan kiikarien kanssa koulun porukalla innostavan biologian opettajamme kanssa. Nuorena taisi ennätykseni olla yhdellä retkellä noin 95 lintuhavaintoa, mukaan lukien kaikki kuulohavainnot. Otin lintukirjan usein retkille mukaan ja kynän sekä paperia ja läksin luontoon. Se innostus oli ukkini ansiota, kun hän perehdytti meidät lapset luontoon kertomalla lintujen ja kasvien nimet ensin suomeksi ja lisäksi vielä latinaksi. Koulussa nimet sujuivatkin niin, että opettaja ihmetteli.
 
 
Olen käynyt kuin syntiä tehden mökillä, puutarhamyymälässä ja rautakaupassa ruokakauppojen lisäksi ja aina hyvin reipasta välimatkaa pitäen. Rautakaupassa oli tänään kahdenkymmenen metrin jono, kun ihmiset pitivät kahden metrin väliä! Hyvin on suositus kuuliaisilla savolaisilla mennyt perille. Ei tuo Ruotsin mallikaan ole mukavaa katsottavaa ja sitä paitsi uskon, että virus häipyy heti tai haluan ainakin uskoa niin. Ja se kuopiolaisen proffan nenäsumuterokote on aivan varmaan mullistava juttu, haluan uskoa! - Kesällä on muuta puuhaa, mutta pieni harmistus, kun kaikki kesäjuhlat ovat poissa, mutta kuka sitäkään muistaa enää vuoden päästä?  Pitää elää tilanteen mukaan tässä maailman tilanteessa. Tämä kesä on sitten hyvin erilainen kesä, nautitaan nyt sitten siitä. Ehkäpä paljon rauhallisempi ja siitäkin voi seurata jotain hyvää. Kesä on kuitenkin aina kesä kaikilla pitkän talven ja ikävän kevään jälkeen. Pienistäkin asioista voi nauttia paljon. Tai opetella nauttimaan. Nytkin kuuluu ulkoa iloinen peipposen kevätlaulu ja aurinko paistaa. - Ihmetystä aiheuttavat nyt eniten kaiken maailman ennustajat ja asiantuntijat. Jokainen asiantuntija tai tieteilijä puhuu vain omalla suullaan. Ja miksi ei voi olla yhteisesti selkeitä suosituksia, pitääkö käyttää suusuojaimia vai ei ja missä ja milloin? Vai onko sitä oikeaa tietoa olemassakaan ja tuntuu ettei kukaan ei ota vastuuta, ainakaan sanomisistaan? Savolaisittain siis tilannearvio - suattaahan se olla niin tai näin tai ehkäpä sitten nuinnii tai jotennii sinne päin.
 
 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Mökkielämää


Tänä keväänä on tosiaan mökkeilty! Aiemmin keväällä se oli selvää pakoa koronan takia, lähinnä kuntoilua, puuhastelua, luonnon tarkkailua ja sitä nyt niin kuuluisaa ajan kuluttamista. Nyt vasta ilmojen hieman lämmettyä alkaa mökkielämä tuntua välillä jopa nautinnolta. Kotipihastamme mökille on puolen tunnin ajomatka ja onneksi saman kunnan sisällä. Yleensä viemme mennessämme vain kahvitarvikkeet, joskus makkaraa paistettavaksi nuotiolla. Meillä ei ole mökkinaapureita näköetäisyydellä eikä edes huutoetäisyydellä. Vastapäätä on luonnonsuojelualue, jossa asustaa muutama valkoselkätikka. Se tikkalaji takaa jatkossakin rauhan meille.  Luonnonrauhaa on tarpeeksi varsinkin tähän aikaan vuodesta. Kesällä näemme enemmän elämää, kun suositulla vesireitillä,  joka menee  mökkiniemenne ohi, kiitävät mitä komeimmat alukset kuka minnekin. Suurin osa veneistä on pieniä paatteja ja tarvekalastajien pikkuveneitä, retkikanootteja, hauskoja itsetehtyjä prutkuja, jopa sauna-aluksia. Sitä kesäistä matkantekoa on mukava seurata laiturin penkillä istuskellessa, mutta veneliikenne on vielä hiljaista alkukeväästä jäiden lähdettyäkin ja hiipuu taas syksyllä heti heinäkuun jälkeen. Oikeastaan vain juhannuksen aikaan ja sen jälkeen on vähän enemmän vesiliikennettä. Yleensä veneilijöistä  ei ole haittaa, mutta jos kalastusseurue tulee liian lähelle mökkirantaamme, yleensä auttaa se, kun menee vain seisomaan rannalle tai laiturille  ja katselee vaikkapa maisemia. Joskus olen ottanut kameran ja alkanut kuvata, se on paras karkoituskeino liian rantaan tuleville eikä tarvitse huudella kieltoja.




Lintuja, eläimiä, kaunista maisemaa ja luontoa jaksan katsella aikani, mutta jos pitää olla viikko mökillä ilman suurempaa seuruetta tai sukua, alan vähän  kyllästyä sosiaalisena ihmisenä, vaikka mökkitöitä olisi miten paljon. Ystävien ja sukulaisten vierailut ovat niitä kesän kohokohtia, joita sitten vanhanakin varmaan yhdessä muistellaan. Mukavinta on kokata ulkona ja syödä yhdessä paviljongissamme. Mökillämme ei ole sähköä, se on ihan  oikea ekokylä monine rakennuksineen. Meillä on aurinkopaneelit, joiden avulla saa telkun toimimaan, kännykät ladattua sekä tarvittavan valaistuksen pariin mökkiin. Jääkaappi toimii kaasulla. Uunit ja takat ovat puulla lämmitettäviä. Yksi kannettava kaasulämmitinkin on. Vesi on järvikantovettä. Juomavesi tuodaan kaupungista.



Puuhaa riittää, kun niemessämme on yhdeksän erilaista rakennusta tai rakennelmaa. Niemi on ukkimme entisiä kotitilan maita ja perimme aikanaan paikan. Siksipä siellä on vanha mökki, uusi mökki, paviljonki, nukkumisaitta, sauna, vaja, leikkimökki, huussi, laavu. Mutta miksikään työleiriksi en ole koskaan mökkielämää kokenut. Keväällä tietysti pitää pestä ikkunat ja siivota vähän perusteellisemmin. Tehdään mikä ehditään ja jaksetaan, välillä rentoudutaan reippaasti. Kutsutaan vieraita, mennään kesällä soutelemaan tai kalaan. Välillä hurautetaan vaikka kauppaan moottoriveneellä tai saareen retkelle. Mikään ei ole meillä tiptopkunnossa, vanhaa tavaraa on tietysti aivan liikaa, joka vuosi viedään jotain pois kierrätykseen tai suoraan kaatopaikalle. Joka kesä hankitaan jotain uutta tai rempataan jotain kohtaa. Huvilan ja huussin tekijät olisivat varmaan aika kauhuissaan, jos tulisivat puuhamaahamme. Kaikenlaista tavaraa on siirtynyt kaupungista vähitellen mökille uusiokäyttöön.  Mutta liian iso remonttimuutos ei olisi ekologinenkaan ja siksipä mökki saa olla persoonallinen omine tavaroineen ja muistoineen eikä mikään sisustuslehtien tai television esittelykohde. Nuorisommekin on aina viihtynyt hyvin mökillä ja toivottavasti he tulevat taas ensi kesänä tai pääsevät koronan takia. Nythän lasten lapsetkin alkavat olla jo innoissaan puuhapaikastamme. - Mökkipaikallamme on paljon myös historia-arvoa. Se on mieheni suvun vanha paikka. Niemen kärjestä läksi laiva kaupunkiin, kun tietä ei ollut. Vanhan laiturin pölkyt näkyvät tyynellä veden alla. Kylän väki kulki rantatietä pitkin laiturille odottamaan laivaa, jonka osakkaana ukin isäkin oli. Niemessä oli aikoinaan myös lehmien niitty, jossa kasvaa nyt kaunis koivikko.



En ole alunpitäen ollut mikään mökki-ihminen, koska kasvoin maalla tavallisessa maalaismiljöössä, johon maisemaan nuorena tietysti täysin kyllästyin, vaikka se oli toisten mielestä kaunis järvenrantoineen. Ei tarvinnut lähteä mökille, mentiin perheen kanssa purolle, järvelle tai metsään tai joskus Helsingin sedän ja tädin huvilalle Pielisen rantaan. Ei kaunis maisema pelkästään viehätä ainakaan nuorena, jos siellä ei ole elämää. Viihdyn aika hyvin isommissa ja pienemmissä kaupungeissa, joissa on todellista elämää ja paljon ihmisiä. En oikein ymmärtänyt Seija Sartin Hesarin kuukausiliitteen hehkutusta nyt tyhjästä Helsingistä! Minua kaupungissa viehättää eniten se, että on ihmisiä, ääntä ja elämää. Olen vasta vanhemmiten oppinut ottamaan ilon irti mökkeilystä. Tietysti sähköt helpottaisivat elämää, mutta kun pitäisi rakentaa oma muuntaja, niin se sähköprojekti  tulisi aivan liian kalliiksi vain mökkipaikan kesäkäytön tähden. Jos saisi isohkon lottovoiton tai perinnön, voisimme harkita sähköjä. Nyt säästymme vaikkapa kalliilta sähkönsiirtomaksuilta.  Mutta jotenkin on mukava säilyttää mökkipaikka hyvin alkeellisena  ja aitona. Kun ei ole pröystäilevä tyyli, pysyvät mökkirosvotkin kaukana. Talvella sinne ei ole edes aurattua tietä, joten kukaan ei pääse sinne helposti. Mitään arvokasta emme säilytä mökillä.


Mökilläolo on nyt koronakeväänä ollut myös terapiaa. Emme todellakaan tapaa siellä muita ihmisiä, vain joskus naapurin emäntää ja isäntää matkan päästä. Luontoa on pakko seurata, kun ei muuta paljon näe. Linturetkellä ollaan aina omassa niemessä. On nähty joutsenpari joka kerta, kurkipari, lokkeja, töyhtöhyyppejä, tikkoja, palokärki, västäräkki, peipponen,  haukkoja, kalasääskiä, pöllöjä ym. Kesällä linnusto ja eläimistö vain lisääntyy. Perhosia ja pörriäisiä on aivan riittävästi eikä tarvitse rakentaa pörriäishotelleja. Niityt, pellot, koivulehto ja metsät ympärillä takaavat luonnon monimuotoisuuden. Vastapäinen luonnonsuojelualue on lintubongareiden suosimaa aluetta. Toinen suosikkiretkipaikkamme on lähellä olevat lintujärvet, jossa on lintulajeja joka lähtöön, kuten kaulushaikara ja  harmaahaikara. Joskus näkyy jänis tai useampi pellolla, kauriita metsän laidassa, hirviä, ilveksen ja suden jälkiä. Karhukin asustelee lähellä ja ahma on nähty lähimetsässä.


Eniten mökkipaikkaamme ovat ihastuneet lukuisat yliopiston ja ammattikorkean vaihto-oppilaat kavereineen, joiden tutor- ja isäntäperheinä olemme olleet vuosikausia. He ihailevat nimenomaan sitä alkeellisuutta ja luonnonmukaisuutta, jota näkevät Suomessa. Monikaan heistä ei ole istunut nuotiolla makkaranpaistossa tai ollut mato-ongella. Soutelu puuveneellä on aina suuri elämys tai sieniretki. Kerran soudimme viimeisen Kiinan keisarin lähisukulaisopiskelijan ja hänen kaverinsa kanssa sieneen. He keräsivät innoissaan suuren määrän sieniä, luulivat niitä herkkusieniksi, mutta ne olivat valkoisia kärpässieniä. Monta hauskaa juttua on mökillä koettu yhdessä. Ja monta vierasta kestitty.

Parasta ovat kuitenkin loppukesän kauniit, värikkäät iltaruskot tai keskikesän kesäaamut linnunlauluineen. Itikat joskus häiritsevät, mutta ne ovat vähentyneet puiden harvennuksen myötä. Ja olemme tulleet jo niille immuuneiksi, kun niiden pistoista ei tule edes paukamia. Iltaruskoa olen kuvannut innokkaana harrastajavalokuvaajana jo vuosia. Niistä saisi ihan oman valokuvakirjansa. Kesä on kuitenkin aika lyhyt. Mukavaa on seurata nyt kevään edistymistä, jota tänä keväänä varmaan seurataan aika tarkkaan. Perhosiakin on jo nähty. Elokuussa alkaa tietty haikeus tulla, kun muuttolinnut kokoontuvat suuriin parviin. Kun kurjet tai joutsenet kiertelevät maisemassa töräytellen ääniään, tietää kevään tulevan tai syksyn taas saapuvan.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Pääsiäismieltä etsimässä




Pääsiäinen tulee, vaikka on tosi raskas koronakausi. Mutta hieman on nyt kadoksissa  pääsiäismielemme, kun meidän pääsiäiseen kuuluu yleensä lampaanviulu ja kaikki ihanat lisukkeet kuten parsa ja sukua on yleensä yli kymmenen henkeä tai joskus jopa enemmänkin. Olen yrittänyt kerätä kaikki vanhat pääsiäiskoristeet esille,  jotta saisi edes hieman luotua pääsiäistunnelmaa. Tänä aamuna söin yhden Kinder-suklaamunan, ensimmäisen tänä vuonna, hyväähän se oli, mutten jaksanut koota lintulelua. Tein rahkapersikkapiirakan kuten ennenkin ja lusikkaleivät pitää joka vuosi leipoa., vaikka ne ovat tosi epäterveellisiä, kun niissä on hurja määrä sokeria. Hieman on haikea ja surullisen apea tämän vuoden tunnelma ja mieli. Nyt hävisi jo aurinkokin, joka vielä eilen paistoi lämpimästi. Lunta tulee taas ja tuulee kovasti. Puutarhaan ei huvita mennä, pitää laittaa uuniin tuli. Ja unelmoida paremmista ajoista. Ja keväästä ja kesästä, sekin auttaa, haaveilu ja unelmointi. Ollaan kun vankilassa omassa kodissaan. Tylsää, tylsää, tylsää, sanon kuin joku meidän murrosikäinen aikoinaan mökillä, kun ei päässyt kaverien mukaan. Harvoin minulla on tylsää, jos koskaan. No, hyvä lampaan savupaisti minttukastikkeen ja röstiperunoiden kera pelasti illan, olo koheni. Jälkiruokana oli creme brulee ja mansikat. Ruualla on suuri merkitys meidän elämässä, viineistä en ymmärrä mitään.

Pääsiäisterveiset ympäri maailmaa lämmittävät mieltä kummasti. Jotkut ystävät ja lähisuku muistavat kuitenkin. Entiset useat vaihto-oppilaamme muistavat meitä kaukaakin ja kyselevät kuulumisiamme. Uudessa Seelannissa on paras tilanne, vaikka sielläkin on tiukka karanteeni. Italian ja Espanjan tilanne on aika paha, mutta hieman paranemaan päin. Amerikka on taas aika kaaoksessa. Kaikki nuoret ovat kotonaan tai vanhempiensa luona.  Kyllä meitä ihmisiä nyt koetellaan. On aikaa tehdä kotona kaikenlaista, mutta normaalia elämää ei ole kenelläkään. Se kumma kyllä jotenkin lohduttaa. Tämä on ainutkertainen globaali katastrofi, jota ei voinut pahoissa eikä ikävissä mielikuvissaan edes kuvitella. Verrattuna espanjantautiin, tiedottaminen nykyisen median tavoin on vain tehokkaampaa ja se estää varmaan monet menehtymiset, toivottavasti. Mieli on rikki monella, mutta toivoaan ei saa menettää. Lämpimät pääsiäisen kaukohalaukset kaikille! Paremmat ajat ovat edessä päin.

torstai 9. huhtikuuta 2020

Empatia - sitä tarvitaan nyt



Empatia, myötäeläminen ja toisten tunteiden ymmärtäminen, sitä tarvitaan nyt. Miten jaksavat ne kaikki omaiset ympäri maailmaa, joiden läheisiä on kuollut koronaan? Monet isovanhemmat, vanhemmat, lapset, ystävät  ovat menehtyneet. Italiassa on kuollut monia sairaalatyössä, lääkäreitä ja hoitajia. Se on kovaa ja se tuntuu meistäkin pahalta täällä Suomessa. - Minulla on hyvä ystävä Italiassa, joka on koko ajan perheineen pelossa, miten käy omille isovanhemmille ja perheelle, ystäville, naapureille tai työkavereille. Tänään tuli ensimmäisen kerran viesteissä toivoa, kun tartunnat ovat hieman vähentyneet. Koko ajan saa olla kuitenkin varuillaan ja pelätä. Lapset käyvät koulua  kotonaan ja liikkuminen on hyvin rajattua. Vilkkaille lapsille se ei ole helppoa. Eikä vanhemmille. Jokainen sielläkin toivoo, että kesällä kaikki olisi jo paremmin. Siihen tuntuu vain olevan niin pitkä aika.

 
 
Välillä tämä kaikki tuntuu niin absurdilta, ihan kuin eläisi yhtäkkiä jossain toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa. Järjellä tätä on vaikea selittää itselleenkään. Ihmiset käyttäytyvät toisin, monella on outoja pelkoja, kuviteltuja oireita, ahdistuneisuutta, masentuneisuutta. Onneksi on kuitenkin kevät ja kesä tulossa, jotain ihanaa mitä odottaa. Suomessa onneksi on vielä rauhallinen tilanne, mutta miten se jatkuu? Tuleeko uusi aalto vain väheneekö  tämä katastrofi kesällä?  Pelko on jokaisella, toisilla suurempi, toisilla pienempi. Kenenkään peloille ei kannata nauraa. Olemmehan ihmiset aika erilaisia, toiset herkempiä, toiset taas eivät. Sisimmissään jokainen on kuitenkin huolissaan, eikö tämä jo lopu. Vakavaksihan tämä vetää välillä, kun ajattelee, mitä olemme nyt kaikki yhdessä kokemassa. Tämä on virussotaa ja se eturintama on niissä maissa, joissa kuolleisuus on suurin.



Pääsiäinen on todella hiljainen monessa kodissa kuten meilläkin. Ei voi olla suvun kesken. On aikaa vaikka miettiä elämän mielettömyyttä tai mielekkyyttä. Tai sitä empatiakykyämme toisiamme kohtaan. Yhtäkkiä huolia on suunnattomasti, mutta pitää vain jaksaa uskoa parempaan. Ihminen on loppujen lopuksi aika voimaton tällaisten voimien edessä. Voi kunpa oppisimme edes jotain tästä, toisistamme välittämistä enemmän.
 

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Maalle?

 
 
Nyt kun pandemiaepidemia riehuu koko maapallolla, ovat ihmiset alkaneet suurkaupungeissa miettiä aivan uusia ratkaisuja elämäänsä ja työntekoon. Ranskassa Pariisissa on näinä viikkoina nuorten ja vanhempienkin kuultu keskustelevan yhä enemmän haaveistaan ja toiveistaan  siirtyä elämään maaseudulle tai pienempiin kaupunkeihin väljemmille vesille pandemiaa pakoon. Muuttoliike maaseudulle alkoi siellä oikeastaan jo viime vuonna. Se on nyt uusi trendi, joka varmaan voimistuu koronan takia.  Moni on löytänyt itsestään sisäisen yrittäjän ja onnistunutkin siinä. Miksi kaikkien pitää pakkautua suuriin kaupunkeihin? No, työ ja koulutushan se vie nuoret sinne, mistä opinnot ja leipä tulee. Mutta miksi sitten jäädään eikä nähdä muita mahdollisuuksia elämässä. Rohkeuttahan siinä tarvitaan ja päättäväisyyttä. Mekin asuimme nuorena perheenä pääkaupungissa ja haaveilimme vain pienempään kaupunkiin muuttamisesta. Kun pienikin mahdollisuuden poikanen tuli, sen eteen tehtiin kyllä kovasti töitä ja niihän sitten karisteltiin pääkaupungin pölyt jaloistamme. Ratkaisu oli todella hyvä. Täällä saa olla rauhassa monesta maailman melskeestä. Eläminen on edullisempaa ja luontoon pääsee helposti. Perhettä oli mukava perustaa maaseutukaupungissa ja onnistuimme sitkeydellä itsemmekin jotenkin elättämään. Mikään ei ole tullut kyllä elämässä helpolla.

 
Sieltä maailman suurista metropoleista ovat ennenkin uudet ideat lähteneet, vaikkapa aikoinaan ranskalaiset vallankumousajatukset. Monet työikäiset ovat nyt tilanteen pakosta kokeilleet etätyön tekemistä ja kun se sujuu yllättäen aika vaivattomasti, tulee varmaan uusia mahdollisuuksia kaikkialle työelämään. Tietysti työkaverit jäävät  osin, mutta heitä voi aina tavata nettipalavereissa ja välillä oikeasti, jos tarve vaatii. Onhan siitä etätyöstä sekin hyöty, että ilmasto kiittää, liikenne vähenee, ruuhkat pienevät suurkaupungeissa ja stressitaso laskee. Asuntojen hinnat ovat täällä maaseudulla ja maaseutukaupungeissa aivan toiset. Helsingin kaksion tai kolmion hinnalla  saa suuren komean omakotitalon perheelleen. Ja maaseudulla luontoa on ympärillä ja se on oikeasti vielä puhdasta ja raikasta. Ilman ja liikenteen saasteet ovat pieniä verrattuna suurempiin kaupunkeihin. Tekemistä riittää, jos on tahtoa ja taitoa. Kaiken voi oppia ja opetella. Naapurit tuntevat toisensa paremmin ja ihmiset juttelevat helpommin toisilleen. Oma asennekin tietysti vaikuttaa, miten haluaa sopeutua.


Satuin katsomaan tv:stä dokumentin Unelmien maatila, jossa losilainen nuori pari ostaa ison maatilan ja laittaa sen kuntoon Kaliforniassa tavoitteenaan perinteinen ekologinen monimuotoinen maatila. Kovaa työtä, tietoutta, opiskelua, luovuutta, kokeiluja  ja yrittäjyyttä se vaatii, mutta lopulta he kymmenen vuoden monien epäonnistumisten ja puurtamisen jälkeen onnistuvat ja voi vain kuvitella, miten hyvältä se tuntuu. Mikään ei tule elämässä helpolla, mutta jos onnistuu, se on paras palkka työstä, jota itse arvostaa. Maalla eläminen ei ole mitään unelmaelämää sanon kokemuksesta, mutta oikealla asenteella siitä voi selvitä ja siitä voi joskus nauttia. Toivottavasti nuoret ihmiset tajuavat omat mahdollisuutensa maalla elämisessä tai maaseutukaupungeissa ja löytävät uusia luovia ratkaisuja elämäänsä. Historiassa on koettu ennenkin suuria myllerryksiä ja arvot heittävät kuperkeikkaa.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Missä ovat miesbloggaajat?

Luen välillä ihmisten kirjoittamia blogeja esim. Blogit.fi - sivustoilta. Nyt siellä on paljon luettavaa, kun ihmiset ovat enemmän kotona ja on aikaa kirjoittaa. Mietinkin usein, miksi ei ole paljoakaan miesten kirjoittamia blogeja ja kuvauksia arjesta. Suurin osa kirjoittajista on nuoria naisia, jotka kertovat puutarhan hoidosta, sisustamisesta, raskaudesta, käsitöistä, ruuanlaitosta, perhe-elämästä, kodin rakennusurakasta, ulkomaan matkoista, pukeutumisesta, meikkaamisesta, mielenliikkeistään yms. Mistähän se johtuu? Vaikka luulisi, että naisilla on arjessaan paljon vähemmän aikaa kirjoittamiselle. Monet useankin lapsen äidit kirjoittavat lifestyle-blogeja. Onko kirjoittaminen se oma hetki hengähtää ja jäsentää elämäänsä, eli sitä arvokasta omaa aikaa, jota jokainen tarvitsee. Jokaisella on kuitenkin tarve kertoa tekemisistään, menoistaan, muistoistaan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Monet tuntemani miehet ovat tavattoman hyviä tarinankertojia, joita tarinoita voisi jakaa muillekin vaikkapa kirjoittamalla.
Muutamia hyviä mies-bloggareita seuraan, mutta heitä on aika harvassa. Luulisin, että miehilläkin on ajatuksia ja ideoita pään sisällä, joita voisi jakaa. Minä ainakin lukisin mielelläni kuvauksia kesäpaikan tai kodin tuunaus- tai rakentamiskuvauksista tai vaikkapa veneen rakennusprojektista. Mutta naisethan ne pitävät enemmän päiväkirjojakin. Maapallon suuret ajattelijat olivat kuitenkin miehiä, ainakin ne jotka historia on nostanut jalustalle kuten Sokrates, Platon, Epikoros, Melissos ja Aristoteles. Suomalaisia ajattelijoita olivat juuri menehtyneet Jörn Donner ja Pentti Linkola. He myös kirjoittivat paljon. Jokaisen tunnetun filosofin tai kirjailijan ajatuksia on mielenkiintoista lukea, vaikkei aina olisikaan samaa mieltä. Linkolan ajatuksiakin pidetään jopa fasistisina.
Isäni piti kyllä aikoinaan Pellervo-päiväkirjaa. Hän kirjoitti ylös, mitä maataloustöitä kuten kylvöjä oli tehnyt tai joitakin luontohavaintoja, esim. milloin muuttolintuja tuli pelloille tai mitä metsästys- tai kalansaaliita hän sai. Eniten kaipailen kirjallisia tuotoksia ukiltani, joka oli aikoinaan nuorena miehenä Amerikassa usean vuoden ajan mm turkismetsästäjänä. Noista ajoista on vain ne jutut tallessa, jotka hän kertoi tai joita lehtimiehet hänestä kirjoittivat. Yhtään kirjettäkään en ole nähnyt hänen kotimaahan lähettämäänsä, missä lienevät?  - Eipä oma miehenikään juuri kirjoittele, vaikka hyvä kirjoittaja onkin. Hän sai tuottaa työssään aikoinaan tekstejä niin paljon, että niistä olisi tullut usean kymmenen  romaanin verran aineistoa. Yhdessä olemmekin taitavia puheen ja kirjoittamisen analysoijia ja nostamme helposti esiin virheet ja ihmettelemme eri sanamuotoja, varsinkin nykysanasto joskus ihmetyttää. Esim. "sairaan hyvä", kannattaako sitä enää käyttää? Toivottavasti se jää koronan jälkeen pois. Sikahyvä, sikamakee ovat eläinrääkkäyssanoja. Mieletön? Entäs törkeen hyvä"! Huh-huh! Onko törkeä hyvä sana siinä yhteydessä. Telkku suoltaa tekstiä ja muotisanoja, joita ei voi aina käsittää. Kirosanoille olen ollut aina erittäin allerginen, koska ne raastavan korvaani aina jonkun päräytellessä. Tv-juontajat on hurjimpia, joiden kielenhuoltoon voisi joku  asiantuntija  puuttua ja opastaa. Missä kuulee enää kaunokieltä? Joskus tuntuu, että mitä enemmän joku päräyttelee ja suoltaa voimasanoja, se olisi jotenkin törkeen hienoa! Vierastan kyllä kaikenlaisten muotisanojen käyttöä!
Mieheni kirjoittaa kesämökin päiväkirjaan jäiden tulot ja lähdöt,  kalansaaliinsa ja metsätöidensä tuloksia, jos muistaa. Useimmiten hän lukee, kun minä kirjoitan. Lukeminen on kai se miesten tapa ottaa omaa aikaa. Oman ajan ottaminen varsinkin kun lapset olivat pieniä, oli tärkeää. Kun en pystynyt lukemaan paksuja kirjoja, otin kirjastosta kassillisen runokirjoja ja luin niitä vaikkapa imettäessä. Kuuluin runoilijoiden kerhoonkin, josta sai kerran kuukaudessa jonkun hyvän uutuusrunokirjan. Ah, se oli onnea, kun uusi kirja tuli postissa. Nyt luen paljon sähköisiä kirjoja, jotka on helppo kuljettaa mukana. Mutta koronakaudella olen alkanut lukea uudelleen vanhoja hyviä hyllymme kirjoja, joita on kotonamme noin 3000 kpl. Yritän päästä niistä vähitellen eroon, mutta onhan se vaikeaa! Jokainen kirja tuntuu arvokkaalta. Perintökirjojakin on tullut paljon, jotkut jopa 1860-luvulta. Ne vasta ovatkin arvokkaita.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Palmusunnuntaina


Hyvää Palmusunnuntaita tänä koronavuonna 2020! - Voi kun sitä kaipaa jo normaalia elämää ja pikkunoitiakin. Kun edes näkisi yhden. Onhan tämä ihmisikävää, varmaan monella muullakin. Nyt sen huomaa, miten tärkeitä ovat kaikki ihmiset. Ympärillä ja arjessa olevat, kaikenlaiset tyypit ja kaiken luontoiset, jopa ilkeät ja vihaiset,  huutavat vauvat, leikkivät lapset, mekastavat nuoret, vanhat, suomalaiset ja ulkomaiset. Että ihan vaan jos näkisi ja kuulisi ihmisten olevan jossain, yhä elossa, lasten äänet ja kiljumiset ja autojen äänet, sitä kaikkea kaipaan. - Tietysti eniten kaipaamme nyt läheisiä eli perheemme jäseniä, lapsiamme ja lasten lapsia, kun he ovat siellä kaukana rajan takana. Suurin osa meistä ihmisistä on sosiaalisia ja emmekä viihdy yksin, kuten Marketta Horn, josta luin juuri lehdestä. Ei hänkään, entinen hienostorouva aina halua olla yksin koko ajan maailmaa pelastaessaan.  Onhan niitäkin, jotka karttavat tosia ja viihtyvät omassa olomuodossaan, mutta aika vähän varmaan niitä ihmisiä loppujen lopuksi on.


Hyytävä ja jatkuva hiljaisuus tuntuu raskaalta. Minulle riittää, kun käyn joskus lenkillä metsässä tai mökillä hiljaisuudessa, mutta kyllä elämän äänet kuuluvat aitoon oikeaan elämääni. Miten kauan tätä jatkuu? Loppuuko Uudenmaan eristys jo 19.4.? Siihen on tosi pitkä aika. Vielä ainakin 14 päivää, mutta luulen että ainakin huhtikuun loppuun. Milloin uskallamme  mennä lastemme perheiden luokse rajan taakse? Räjähtääkö epidemia taas vai hiipuuko virus? Kukaan ei tiedä eikä kukaan anna vastauksia. Kyllä on ikävää tämä epätietoisuus. Tietoa on monenlaista. Joku artikkeli väitti, että virus on karannut laboratoriosta. Sekin on mahdollista. Kauhuskenaarioita  riittää. Tulevaisuus pelottaa! Ollaan kaikki kuin scifi-leffassa. Mutta Suomen tilanne on parempi kuin naapurimaiden.


Tekemistä silti riittää kotona. On leipomista, ruuanlaittoa, pääsiäisaskarteluja, maalaamista, ompelua, lukemista, kirjoittamista, puutarhatöitä, mökkitöitä. Loputon painajaismainen lista tekemätöntä työtä joka nurkassa, mutta intoa ei ole tehdä koko ajan jotain hyödyllistä. 

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Kenelläkään ei ole nyt helppoa

Todella pahalta, surulliselta ja kohtuuttomalta tuntuu, kun kuulee ensimmäisen tuttavamme menehtyneen tähän virustautiin. Miksi piti näin käydä? Hän oli nuorempi meistä. Elämä on todella arvaamaton. Kovaa on kaikilla läheisillä, jotka ovat menettäneet nyt omaisiaan. Yhtäkkiä kaikki on toisin.  Onnellinen elämä romahtaa hetkessä. Surun mukana tulee vielä pelko, miten meidän lähellä olevien muiden käy? Elämän julma, kylmä ja karu puoli paljastuu tässä hetkessä. Otamme osaa syvästi. Kenelläkään ei ole nyt helppoa.


Kaikki olemme nyt samassa suuressa laivassa, joka voi yhtäkkiä kaatua myrskyssä. Suurin osa selviää, pieni osa ei. Läheisten ja ystävien kanssa puhuminen auttaa. Elämme tosi ahdistavia aikoja. Kotiseinät ja huoneet tulevat tutuiksi. Ja läheiset lenkkipolut. Maapallolla on nyt menossa mittavin katastrofi elämäni aikana. Oikeastaan pienen pääni järki ei kykene tätä kaikkea edes täysin tajuamaan ja varmaan näin onkin parempi.  Välillä lohduttaa se, että tosiaan me olemme samassa tilanteessa vai olemmeko sittenkään? Vanhemmat ihmiset  ja sairaat eivät ole, eivätkä nuoremmatkaan riskiryhmäläiset. Entäpä kaikki terveydenhuollon ihmiset, jotka ovat työssään lähellä viruksen kantajia. Monet heistä pelkäävät ja samoin heidän läheisensä ja perheensä, vaikkei pelkoa saisi näyttää. Jos uutisia lukee, menettää mielenrauhansa, kun kauhukuvia luodaan koko ajan. Parempi, että noudattaa tarkkaan ohjeita, eikä lähde sooloilemaan. Välttää kaikkea mahdollista, mitä vaan voi. Julkisia paikkoja, busseja, kauppoja, ihmisjoukkoja...jne. Pelottavaa, hämmentävää ja todella outoa aikaa. Toivottavasti edes kesällä kaikki on jo toisin, eikä tarvitse enää olla sosiaallisessa eristyksessä.


Toiveikkaana odotan kuten moni muukin, että joku parantava lääke löytyy tai uusi rokote. Siihen asti joudumme vain varomaan ja toivomaan parasta.  Voittaako ihminen tämän taudin vai tauti ihmisen?

Minulle kirjoittaminen on nyt parasta terapiaa ja se on aina ollut sitä. Jo vähän yli kymmen vuotiaana aloitin kirjoittamisen, kun viisas kummitätini kannusti siihen ja sain häneltä lahjaksi päiväkirjan. Hän opasti minua kirjoittamaan ja lukemaan, kun hän oli työssään kirjastonhoitajana. Se oli hyvä neuvo. Koskaan en ole yksin, kun luen tai kirjoitan. Aiheita on maailma pullollaan. Kirjoittaessa en välitä, mitä muut ajattelevat tai teenkö virheitä tai nauraako joku jutuilleni, se kausi on jo mennyt ohi. Arvostella voi jos haluaa. Ja nauraakin saa! -  Jollekin muulle arjen terapia löytyy muista asioista. Voi kun se normaali arki palaisi takaisin. Miten kauan tätä kestää?   


Normaali, tavallinen arki, sitä kaipaamme kaikki. Nyt nousevat pienet asiat arvoonsa. Ihan tavallinen oleminen ja ihmisten tapaaminen. Elämän arvot paljastuvat kaiken tämän kauheuden keskellä. Mikä on todella tärkeää ja mikä ei. Terveys, läheiset, ystävät, tuttavat, naapurit, toistemme huomioiminen, ystävällisyys, läsnäolo.....nyt on aikaa miettiä elämisen tärkeitä asioita.

torstai 2. huhtikuuta 2020

Ajatuksia tähän aikaan



Kahlil Gibran oli nuoruuteni ajan runoilija, jonka ajatuksia luin ja ihailin.
Nyt hänen viisaat mietteensä ovat taas ajankohtaisia tässä vaikeassa ajassa.


Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät,
ja jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä aamunkoitto.

Ihmisten joukossa tahtoisin mielummin olla se,
jolla on unelmia ja halu täyttää ne,
kuin suurin ihminen ilman unelmia ja toiveita.

Jonakin päivänä olen puu,
ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni,
ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina.

Sydän ymmärtää,
mitä kieli ei koskaan ilmaise
ja mitä korvat eivät voi kuulla.

Tuuli voi puhaltaa ja tyyntyä,
meri voi aaltoilla ja asettua,
mutta elämän sydän on rauhallinen ja hiljainen maailma,
ja tähti, joka siinä loistaa on ikuisesti kiinteä.

Muistaminen on eräänlaista kohtaamista.
Unohtaminen on eräänlaista vapautta.

Salaisimmat kyyneleemme eivät koskaan etsi silmiä.

Paulo Coelho on tämän päivän nuorille eilisen Gibran:

Unelman tekee mahdottomaksi yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko.
Unelmien toteuttaminen tekee elämän mielenkiintoiseksi.
Ne jotka eivät ole koskaan ottaneet riskejä, kykenevät vain näkemään toisten tappiot.

Pidä tätä ohjenuoranasi:
Älä koskaan pöyhkeile nöyrien edessä, älä koskaan nöyristele pöyhkeiden edessä.

 
 
Vaikeina aikoina ihmiset ovat aina miettineet elämää ja elämän tarkoitusta. Sota, menetykset, epidemiat saavat ajattelemaan, miten hauras elämä voi olla. Huomisesta ei koskaan voi tietää. 









keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Miten käy talouden?


Suuri kysymys on tämän pandemian jälkeen, miten meidän kaikkien käy? Miten saamme talouden taas kuntoon? Mistä saadaan verorahoja? - Omat ennustukset pyörivät mielessä. Talouden romahdus tulee olemaan aikamoinen. Matkailuala kärsii ainakin, mutta kotimaan matkailu kokee varmasti uuden nousun. Uusia matkailu- ja viihdekeitaita syntyy. Kuka haluaa vähään aikaan ulkomaille turvallisesta Suomesta? Entä ravintolat? Sekin ala nousee, koska kaikki me haluamme syödä joskus ulkona tai hakea ruokaa. Uusia ideoita syntyy palvelukonsepteihin nyt "luppoaikana". Luovuus ja uudet ideat pääsevät valloilleen ravintola-alalla entistä enemmän, vaikka perinteisiä palveluitakin halutaan. Wolt-tyyppiset palvelut kasvavat. Tulee uusia woltteja. Kilpailu on aina hyvästä. Kaiken tämän katastrofiajan jälkeen tulee kuitenkin hyvä kausi. Vaikka talous välillä romahtaa, suomalaisella sisulla päästään taas nousuun. Hallitus voi antaa tukea ja keinoja uuteen nousuun. Talouttaan voi hoitaa jokainen säästämällä kaikessa aluksi omassa taloudessa.
 
Huonojen aikojen jälkeen tulevat aina hyvät ajat. Se miten kauan korona-rajoitukset jatkuvat, sitä ei tiedä kukaan. Kiinassa on jo pientä valoa, mutta rajoitukset siellä jatkuvat ja ihmisten varovaisuus jatkuu varmaan tosi kauan. Sama tulee tapahtumaan Italiassa. Siellä eniten kärsii matkailu, se on varmaa. Mutta elämä jatkuu. Suomessakin on syytä olla pitkään varovainen.

 
Ilmaston lämpenemisen puolestapuhujat miettivät varmaan nyt, miten vastustaa yksityisautoilua, lentämistä, kuluttamista, koska kaikki elämisen muodot  tavallaan kuluttavat energiaa ja lämmittävät ilmastoa. Ei tämäkään ole ihannetilanne, kun maapallo on puolikuolleessa tilassa. Missään ei tapahdu mitään, ihmisiä kuolee, väki vähenee. Ei elämää voi lopettaa maapallolla vain sen tähden, että ilmasto lämpenee ja se pelastuu kuluttamista vähentämällä. Mitä miettii nyt Greta Thunberg? Entä Pentti Linkola? Ilmasto-ongelmiin on syytä etsiä uusia ratkaisuja jollakin muulla tavalla kuin kieltämällä eläminen ja liikenne.

 

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Korona ja kotona kyllästyttää


Korona-uutisiin tulee ähky ja kyllästyminen. Korvat eivät kestä enää koronaa. Itseään pitää alkaa jo vähitellen suojella tämän vaikean poikkeusajan vyöryvästä uutistulvasta. Psyyke ei kestä, jos ajattelee vain koko ajan koronaa. Pään sisällä ajatukset alkavat helposti paisutella asiaa puoleen tai toiseen. Ihmismieli on kummallinen. Välillä vähätellään asiaa, välillä suurennellaan. Uutisointi noudattaa samaa kaavaa.  Nyt on löydettävä muuta ajateltavaa ja erityisesti muuta tekemistä. Onneksi sitä on aika paljon, kun alkaa tarkastella ympäristöään. Tekeminen on terapiaa. Ja musiikki. Mediat on hyvä välillä laittaa kokonaan kiinni. Tietotulva turruttaa. Se on myös raskasta, jos lukee kaiken tiedon ja uutisoinnin. Mikä on totta ja mikä lähellä tai kaukana totuudesta??


Tähänkin alkaa jo tottua, hiljaiseloon. Niin sopeutuvainen on ihminen! Kohta tämä epänormaali onkin normaalia. Välttelemme kaikkea, ihmisiä, naapureita, tapahtumia. Vieläköhän kauan? Meneehän tämä näinkin. Päivä kerrallaan. Tulee aamu ja sitten iltapäivä ja ilta. Ilta on aina se pisin.


Katselen ulos, lunta sataa. Takatalvi! Joka vuosi se yllättää. - Mutta tämä korona se vasta yllätti, koko maapallon! Suomen THL ei ollut ainakaan varautunut tai varustautunut, eikä maamme hallitus. Aika pieneksi voi tuntea ihminen itsensä tässä maailman suuressa kaikkeudessa. Tunnen olevani nyt aika ihmisrääpäle ja kuvittelen olevani kuin pieni  muurahainen suojassa pesässään. Hullut virukset kuin sodan ajan desantit piileksivät kotipesämme ympärillä ja aiheuttavat välillä paniikkia, kun niitä ei näy. Toivottavasti eivät hyökkää kimppuun!





maanantai 30. maaliskuuta 2020

Hidastettua elämää



Hidastetussakin elämässä aika kuluu yhtä nopeasti  kuin normaalissa arjessa. On aamu, herätään, syödään aamupala, luetaan lehdet, sitten virittäydytään päivään, maksetaan laskut ja tehdään työjuttuja päätteellä, räplätään taas aivan liikaa kännykkää, katsotaan ulos mikä on sää, lenkkeillään tai puuhaillaan puutarhassa tai mökkeillään. Soitellaan puheluita, laitetaan viestit, katsotaan kevään tuloa, haaveillaan paremmasta, surraan tätä päivää, ollaan välillä epätoivoisia. Laitetaan ruokaa, käydään kaupassa. Ulkoilun takia uni on nyt parempaa ja olo kuitenkin hyvä, kun onneksi ollaan terveitä, eikä ole vakavia sairauksia. Joskus aamuisin herään epätodelliseen oloon, missä olenkaan?!  Huh-Huh! Onko tämä totta? Aurinko paistaa kuitenkin, linnut laulavat taas.  Elämä jatkuu.



Tottahan on, että täällä kotona keskustellaan koko ajan koronasta. Ihmetellään toimia, joita ei tehty nopeasti, kuten lentokenttävalvonta tai Ryan Airin suorat lennot ja niiden lakkauttamisen hitaus Bergamosta Lappeenrantaan. Miksi puoluepolitiikka ja valtapeli jatkuu liian selvästi tässäkin asiassa? Sanna Marin vaikuttaa välillä liian nuorelta ja epävarmalta, mutta erittäin itsepäiseltä, jolla hän peittää epävarmuuttaan. Nyt ei pidä ajatella, kuka tekee mitäkin, kenellä on valta, pitää tehdä yhdessä nopeasti päätöksiä. Poikkeustila on samalla kansallinen hätätila! Kaikkien pitää puhaltaa yhteen hiileen, pääministerin, hallituksen, opposition ja presidentin. Presidentinkin tarkoitus on yhteinen hyvä. Kiistelemällä menetetään ihmishenkiä. Maan parhaat asiantuntijat pitää kerätä yhteen ja kuunnella toisiansa, ei kiistellä. On varmasti monta hyvää asiantuntijaa, joita voisi käyttää nyt kaikkien yhteiseksi hyväksi. Olemmehan kaikki samassa suuressa veneessä. Kaikki keinot käyttöön. Miksi testausvälineitä ei saada tarpeeksi Suomeen? Miksi lääketieteen välineistön valmistajia ei löydy Suomesta? Miksei rajaliikennettä suljeta pohjoisessa? Läänejä pitää sulkea lisää. Miksi ja miksi? Monta kysymystä leijailee ilmassa ja herättää ihmetystä.



Aasian suunnalla ollaan jo tiettävästi paremmassa tilanteessa. Siellä on kuria ja järjestystä. Siellä virustutkijat ihmettelevät, mikseivät länsimaalaiset käytä suusuojia. Jos asuisin pääkaupunkiseudulla, käyttäisin ainakin liikkuessani ihmisilmoilla hengityssuojainta. Pärskijät levittävät viruksia kauas eli koko tilaan, missä ovat. Ei metri tai kaksi riitä kaupassakaan. Täällä maaseutukaupungissa saa olla aika rauhassa, kun käy läheisessä pikkukaupassa. Tai hakee ruokaa. tai voihan se virus olla sielläkin! Italian ystäväperheemme on myös eristyksessä täysin, he surevat monien kovaa kohtaloa, mutta uskovat koko ajan parempaan.



Eletään kyllä aikamoista aikaa. Pelottavaahan tämä on...kaikille meille. Mikä on tilanne viikon päästä tai kuukauden? Tuleeko kesästä jo parempi? Pakko vain uskoa parempaan aikaan, muuten ei jaksa. Välillä on outoja tunnelmia, joita ei ole koskaan ennen kokenut. Yhtenä aamuna heräsin ja huusin puoliunessa Herra Jumala! Alitajunta työstää vahvasti tapahtumia koko ajan. Mutta jos historiaa katsoo taaksepäin, huomaa että jokainen sukupolvi on kokenut sodan tai nälänhädän (1860-luvulla kuoli nälkään 150 000 suomalaista!) tai epidemian. Ei kukaan pääse elämästä helpolla. Meitä jokaista koetellaan. Vahvat selviävät ja kuuliaiset, luonto tekee kovaa valintaansa, vaikka ihminen luulee olevansa kaiken yläpuolella. - Onneksi edessä on kevät ja kesä, se tuo toivoa paremmasta. Jotakin nautintoa on edessäkin päin. Vihreys, vehreys, luonto.





sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Nyt on aikaa...

 
Nyt on aikaa...vaikkapa kirjoittaa.  Suuri ja käsittämätön selviytymistapahtuma on nyt menossa  maapallolla. Ensin oltiin huolissaan ilmastosta, mikä oli aivan oikein. Nyt ollaan huolissaan pandemian takia kaikesta; ihmisistä, läheisistä, lapsista, nuorista, vanhuksista, työpaikoista, taloudesta, köyhyydestä, jaksamisesta, mielenterveydestä, lääkäreistä, hoitajista, sairaalapaikoista  ja  eniten tietysti itsestämme....luettelo on aivan loputon. Sanotaan, että lapset ja nuoret ovat maailman parhaita selviytyjiä ja niinhän he ovatkin, kun heitä tuetaan kasvussa ja kehityksessä eikä rasiteta liikaa tämän hetkisen maailman murheilla. Myönteistä ilmapiiriä voi luoda kotikaranteenissakin. Oma mieli voi olla jossain muualla, mutta turha lapsia ja nuoria on kuormittaa murheilla, he yleensä selviytyvät. Pää pysyy kasassa, kun tekee jotain muuta kuin seuraa koko ajan epätodelliselta tuntuvaa uutistulvaa. Hissukkaelämässä on hyvätkin puolensa. Voi tehdä sitä, mitä ei ole pitkään aikaan ehtinyt tekemään kotona. Jokaisella on suosikkipuuhansa. Nyt sen kimppuun.



Olemmehan me ihmisetkin olleet aina aikamoisia selviytyjiä tässä maailman kaikkeudessa, vaikka välillä ollaan murheiden alhossa tai sotien, sairauksien suossa ja koettelemukset seuraavat toisiaan, niin aina vain  taas noustaan. Ihminen on ihmeellinen sopeutuja ja innovaattori tiukassa paikassa. Sopeudumme kaikenlaisiin oloihin. Köyhyyteen tai puutteeseen. Toiset asuvat liian kuumissa ilmastoissa, toiset todella kylmissä paikoissa. Luontokin sopeutuu ja eläimet. Tuskin tämäkään on se kuuluisa maailmanloppu. Ihmisiä kuolee, on kuollut ennenkin. Sodissa, nälänhädässä, tauteihin. Sen verran uskon vielä ihmisyyteen, että joku lääke tähänkin löytyy...tai sitten rokote. Kilpailu siitä, kuka keksii ensin, on tavallaan hyvä asia. Kaiken maailman pessimistit ja ennustajat voisivat olla nyt hiljaa. Jos emme usko tulevaisuuteen, se tuhoaa elämän. Usko - Toivo - Rakkaus. Ne pitävät tämän koko ajan kutistuvan maailman pystyssä. Usko parempaan tulevaisuuteen. Toivossa on hyvä elää. Rakkautta ei ole koskaan liikaa.  - Valokuvat ovat viime kevään retkestä Italian Bergamoon.