Annin aatoksia

Perin kummitätini jäämistöä ja siellä oli mm suuret määrät sukulaisten ja ystävien hänelle lähettämiä kortteja ja kirjeitä jopa 1940-luvulta saakka. Sehän olikin mielenkiintoinen aineisto, kun kirjeitä oli aivan valtavat määrät. Osan annoin pois niille sukulaisille, joiden omaisten kirjoittamia kirjeet olivat. Kyllähän kirjeet sisälsivät vaikka mitä sukusalaisuuksista lähtien. Asioita, joita en tiennyt tai eivät varmaan me omaisetkaan. Korttejakin oli valtavat määrät, kun tätini ystävät ja jotkut sukulaisetkin alkoivat tehdä 1950-luvulla ulkomaille matkoja. Jotkut hänen ystävänsä ja työtoverit olivat todella kovia matkustamaan ja ennenhän lähetettiin suuret määrät postikortteja ulkomailta, mikä tapa alkaa olla jo jäänyt unholaan. Nyt laitetaan viestiä kännykällä tai sitten jaetaan lomakuvia facebookissa tai instagramissa.  Parhaat kirjeet olivat oman perheeni lähettämät kirjeet kummitädille. Kummitätini oli hyvin rakas ja tärkeä sukumme ja perheemme jäsen, joka vietti lähes kaikki loma

Äiti, se jokaiselle tärkein ihminen, ainakin elämän alussa ja useimmiten koko elämän ajan. Oma, hyvin rakas äitini on jo 92-vuotias ja elää elämänsä viimeisiä vuosiaan. Hän on äiti, mummi ja isoäiti. Lapsia hänellä oli viisi, joista yksi menehtyi aivan liian aikaisin, mikä oli äidille  kova paikka ja suuri suru vieläkin. Lapsenlapsia on kolmetoista ja neljättäkin polvea jo yhdeksän lasta. Hän on nähnyt ja kokenut paljon. Elämän viisautta hänellä on paljon ja erityisesti sydämen sivistystä. Äitini elämä on ollut aika seikkailua ja selviytymistä alusta asti. Ensin hän selvisi perheineen talvisodasta, evakkoajasta ja sitten piti aloittaa perheen kanssa uusi elämä, kun kotitila jäi rajan taakse. Sitten tuli jatkosota ja uudelleen evakkoon samalla peläten, säilyykö uusikaan isän ostama kotitila rajan tuntumassa. Pelko kasvatti varmaan pelottomaksi ja selviytyjäksi. Piti vain uskoa parempiin aikoihin, aivan kuten nyt, kun pandemia jyllää. Sodan jälkeen alkoi uusi aika. Paljon oli menetetty j

Korona vaikuttaa nyt kyllä aivan kaikkeen. Se vaikuttaa koko yhteiskuntaamme, koko maailmaan. Se vaikuttaa kulttuuriin, kirjallisuuteen, elokuviin, taiteisiin, teatteriin, ihan kaikkeen, mitä me teemme. Se vaikuttaa kauppaan, yrittämiseen, kulutukseen, matkailuun, ihmismieleen, perheisiin, ihmissuhteisiin, harrastuksiin, arvoihin ja elämänasenteisiin. Vanhuksiin ja lapsiin, kaikkiin, vaikka joku ei sitä halua myöntää ja kuuleepa välillä jonkun sanovan, ettei se tauti haittaa yhtään elämää. Välillä tuntuu, onko tämä kaikki edes totta, missä maailmassa nyt elämme. Onkohan tämä kaikki vain jotain pahaa painajaisunta? Kun nyt on mennyt jo yli vuosi tässä kauheassa koronan kuristuksessa, huomaan itsekin jo muuttuneeni ihmisenä  välillä aika apaattiseksi, surulliseksi ja vakavaksi. Ei paljon naurata eikä hymyilytä tämä elämä - välillä. Kun kaikki muutkin maailman ja monet omat suuret ja pienet murheet pakkaavat raskaana päälle, on ollut välillä ongelmia jaksamisen kanssa.  Onneksi on vielä o