Annin aatoksia

On niin ihmeellistä vatulointia tämä Natoon meno kuin olla voi tällä hetkellä. Ollako vai eikö olla? Mennäkö vai eikö mennä? Liittyäkö vai ei? Eikös Suomen historia ole jo osoittanut meidän itäisen naapurimme historian ja tavat? Missä on päättäjien rohkeus ja selkäranka? Epäröinti ja jatkuva puntarointi vain pahentaa tilannetta. Putin joukkoineen pelottelee pieniä naapurimaitaan ja se pelon lietsonta onkin hänen tarkoituksensa. Kyllä Suomen on näytettävä omat kaapin paikkansa ja oltava nyt todella vahvana. Miten kävi Ukrainan, mutta entäs Viro. Tajusivat sentään virolaiset tehdä jotain oman turvallisuutensa eteen. Heillä on niin kova historia, että se opetti. Miksi ollaan vain edelleenkin niin sinisilmäisiä ja hyväuskoisia. Tietenkään kaikki venäläiset eivät kannata sotaa, mutta vallassa oleva pieni porukka on nyt saanut päähänsä lähteä uhoamaan oikein kunnolla. Propaganda naapurissa on uskomatonta. Mitenhän pitkälle siellä mennään kaikissa kielloissa, ilmiannoissa ja pelottelussa?  Mi

Kevät toi kovan myrskyn! - Kun rakas äitini menehtyi viime kesänä, tuli ensin suru ja sen jälkeen paperityöt. Sisaruksista vanhimpana jouduin tekemään kaiken perunkirjoitukseen liittyvän työn, toisaalta vapaaehtoisesti, koska minulle paperityöt eivät ole kovin vieraita. - Kaikki sujui hyvin, kunnes äitini ja isäni keskinäistä testamenttia ei löytynytkään pankista, vaikka sen äiti oli monta kertaa kertonut. Pankkitililläkin näkyi maksu toimitusmaksu, jonka oletin olevan ilman muuta testamentin säilytysmaksu. Kun otin paikalliseen pankkiin yhteyttä, he ilmoittivat, ettei testamenttia ole siellä. Kysyin toisenkin kerran ja ihmettelin, miten se on mahdollista, senhän pitää olla siellä! Sen jälkeen alkoi minun suurin työni, kun kävin läpi kolme pahvilaatikollista papereita kahteen kolmeen kertaan.  Sitten ajoin pari kertaa äitini kotiin ja tutkin kaikki mahdolliset paikat. Mieheni kanssa jopa katsoimme kirjahyllyn taustat ja huonekalujen taakse. Työtunteja kertyi ja kertyi etsintätyössä. Ih

Olen lähes koko elämäni ajan kirjoittanut päiväkirjoja ja paljon kaikkea muutakin. Noin 11-vuotiaana aloitin säännöllisen päiväkirjan kirjoittamisen nuoremman siskoni kanssa. Saimme kummitädiltäni hienot kangaskantiset japaninsilkki-kantiset päiväkirjat joululahjaksi  ja tätimme opetti päiväkirjan kirjoittamista sitten meille. Niitä kirjoja onkin ollut hauskaa lukea nyt jälkeenpäin. Olin kirjannut kaikki tavalliset lapsuuden perheen arjen ja pyhän tapahtumat ylös. Usein luin niitä kirjoja myös äitini kanssa, kun hän jäi yksin isän kuoltua ja samalla sitten keskusteltiin perheemme tapahtumista. Koska äitini muisti oli terävä, hän kertoi lisää asioita tapahtumista, jotka olin kirjannut. Monesti lukuhetkissä vierähti useita tunteja. Äitini sanoikin usein, että olipas hyvä, kun kirjoitit muistiin senkin jutun.  Mitä sitten kirjoitin. Tavallisia asioita, kuten koulusta, kotitöistä, maatilamme eläimistä, ukista, mummosta, tädeistä, sedistämme, serkuista, suvusta, naapureista. Pyhien vietosta

Nyt ei kukaan voi mennä piiloon sotauutisia, jos avaa telkkarin, netin tai menee ulos ihmisten pariin. Kaikki Euroopassa puhuvat sodasta, joka on kauhea asia, liian lähellä ja niin epäinhimillinen kuin vain voi olla. Ihmiset pakenevat peloissaan kotoaan perheineen, lemmikkeineen, isovanhempien ja suvun kanssa ja Venäjän propagandakoneisto jyllää rauhanoperaatiosta. - Minulle ei ole edes täysin selvää, mitä varten Venäjän pitää sotia sukulaiskansaa vastaan? Ei ole selvää, mitä Putin haluaa, rauhaako kuten hän sen sodan kotimaassaan ilmaisee. Hänkö suojelee venäläisiä, muttei välitä muista. Mitä järkeä on tuhota ensin Ukraina ja sitten vallata se? Millä rahalla Putin  sen sitten rakentaa? Ei sovi minun logiikkaani. Miten kävi Karjalassa, miltä siellä nyt näyttäisi? Miten valheellisessa maailmassa siellä naapurimaassa voidaan elää! Miten asiat voidaan kääntää näyttämään rauhan operaatiolta, kun kaikki on vain  selvää sotaa? Mielipiteet on kielletty, sota-sana on kielletty. Kyllä pienen ih