Huolia ja murheita

Aina on joku huoli tai murhe, sanoi mummini, jolla niitä riitti koko elämän ajan. Kotitila, maat ja metsät menivät sodassa Venäjän puolelle. Mukaan sai ottaa vain rajatun määrän tavaroita neljän lapsen lisäksi. Rakas veli katosi sodan aikana rintamalle, eikä hänestä koskaan kuulunut mitään. Sitten sodan jälkeen oli perustettava uusi koti uuteen paikkaan. Onneksi ukkini oli tehnyt ajoissa metsissä savottatöitä hevosensa kanssa ja sai rahaa säästöön pahan päivän varalle. Säästöillä ja sotakorvauksilla he ostivat uuden maapaikan, rakensivat kodin, jossa riitti työmaata. Lapset, maatalon työt ja sodan jäljet eivät olleet helppoa aikaa. Murhe näkyi mummini silmistä aina. Hymyn takanakin oli aina murhemieltä ja surua, tiesimme sen. En muista mummini koskaan nauraneen kovasti ääneen. Usein hän vain istui ja mietiskeli surullisen näköisenä. Usko antoi hänelle paljon voimaa selvitä elämässä. 

Vaikka elämä meni eteenpäin, huolia ja murheita riitti. Oma puoliso menehtyi aikaisin ja omia lapsia kuoli sairauksiin liian varhain  ennenkuin mummi itse rauhallisesti menehtyi nukkuessaan kotonaan lähes 90-vuotiaana. Millon surua ja huolta tuli läheisten kanssa tai suvun kanssa. Ei kyllä ollut helppoa elämää mummoni koskaan nähnyt. Ehkä hän nautti eniten elämästään eläkkeellä ollessaan. Vaikeuksien ollessa raskaimpia hänkin joutui syömään masennuslääkkeitä. Siihen aikaan ei ollut terapeutteja, vaan mentiin lääkärin puheille. Onneksi masennuskausi meni ohi ja hän pystyi sitten nauttimaan elämästään viimeinkin elämänsä loppupuolella. 

Äidilläni oli jo helpompaa, vaikka lapsuuden koti meni ja eihän ollut niin herkkä luonteeltaan kuin mummini. Sodasta selvittyään hän nautti nuoruudesta uudessa kotipaikassa. Monet haaveet jäivät kuitenkin haaveeksi, kun velvollisuuksia ja töitä oli paljon. Hän meni nuorena naimisiin ja siitähän se uusi työmaa alkoi. Äitini iloinen, positiivinen ja innostava luonne auttoi isäänikin sodan jälkeen. Yhdessä he puursivat, rakensivat, kasvattivat perhettä ja laajensivat maatalousyritystään. Suruja ja murheita tuli vasta, kun alkoivat terveyshuolet vanhempana. Suurin suru äidilläni oli kuitenkin oman lapsen menetys liian varhain. Äitini sai elää täyttä elämää 92 vuotta kotonaan.

Omat murheeni tuntuvat pieniltä mummin ja äidin elämään verrattuna, vaikka kyllä niitä huolia minullakin riittää tarpeeksi. Aina on joku huoli läheisistä, terveydestä tai murheita menneestä ja tulevasta elämästä. Mutta jokaisen elämään kuuluvat surut, murheet, ilot ja ne hyvät päivät. Yritän elää tätä hetkeä ja huomata ne hyvät asiat. Elämää ei kannata tuhlata suremiseen ja ainaiseen huolehtimiseen, jos vain mahdollista.

 Elä jokainen päivä, huonokin. ​​​​​​​Itke jos itkettää, mutta älä lakkaa tuntemasta. Käytä hyvin jokainen ihmeellinen minuutti, jolloin olet hereillä ja elossa. 

ANU PENTIK