Annin aatoksia

Tein teininä itse julisteita huoneeseeni, jonka jaoimme siskoni kanssa. Maalasin isolle paperille kerran LOVE ALL. Kuvittelin, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan aina hyviä, eivät halua sotia, eivät vihaa toisiaan ainakaan pitkän aikaa, osaavat antaa anteeksi, osaavat pyytää anteeksi. Kotona olimme saaneet todella paljon rakkautta vanhemmiltamme, joten kai optimistinen elämän asenteeni johtui paljon siitäkin. Sitten nuorempi siskoni pudotti minut ihannemaailmastani, kun sanoi, ettei se ole mahdollista tuo Love all. Aloin itkemään ja sanoi, miksei. Hän oli kai realisti. Minä ikuinen optimisti. Silti haluan yhä uskoa ihmiseen ja hyvyyteen. Olen lapsellinen naivisti vieläkin, enkä halua aikuistua kyyniseksi tylsyydeksi.  Edelleenkin uskon ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen. Se on vienyt minua elämässä eteenpäin. Ja vie edelleenkin. Kuvittelen ja uskon, että kaikki me haluamme olla sovussa. Haluamme sopia riidat, lopettaa sodat. Olen elämäni aikani pettynyt ja itkenyt sitä monta kertaa e

En kestä yhtään tuota kauheaa sotaa! Tuntuu, ettei tätä maailman menoa enää kestä enää yhtään, mikäli ajattelee Eurooppaa vuonna 2022!  Venäjä ja erityisesti  Putin joukkoineen elää jossain menneisyyden pimeässä montussa. Miten on mahdollista, ettei sivistys saavuta tuota naapurimaata ja nimenomaan päättäjiä, eikä demokratiaa saada siellä aikaan, vaikka moni varsinkin nuorempi sitä varmaan kovasti toivoo. Kuka haluaa oikeasti diktaattoria maansa johtoon, joka kuuntelee vain itseään ja kannattajiaan ja on vielä vainoharhainen. Mistä kumpuaa länsiviha? Ihmisviha, vihakateus, naapurikateus, omahyväisyys, pahuus? Mikä tekee ihmisestä pedon? Pitääkö tunteet tappaa vallanhimossaan, tätä me äidit ja isoäidit kysymme, kun kohteena ovat maailman lapset?  Pitääkö himoita toisen omaa maata ja viedä siltä itsenäisyys? Pitääkö kahmia kaikki omaisuus itselleen ja kavereilleen olikargeille. Eikö olisi helpompi kuolla hyväätekevänä ihmisenä kuin koko läntisen maailman halveksittavana olentona, antisan