Annin aatoksia

Joulu se tulla jollottaa tai oikeastaan se tulee kovalla vauhdilla. Aina se tulee liian nopeasti, kun siihen ei ehdi koskaan valmistautua kunnolla. Tänä vuonna koetan ottaa kaiken rauhallisesti, enää en jaksa hössöttää niinkuin nuorena äitinä varmaan tein joka joulu. Mutta olihan se toisenlaista se meno, kun lapset olivat pieniä. Eipä siitä ajasta kauheasti muista mitään, mutta onneksi ovat nuo perheen valokuvat, jotka ovat vielä paperista. Mutta niissäkin värit haalistuvat niinkuin muistoissa. Mustavalkoiset kuvat näyttävät kestävän paremmin aikaa. Olenkin alkanut ottaa kuvia talteen kännykkällä kuvaamalla vanhat kuvat ja sieltä kännykästäni ne menevät pilvipalveluun. Toivottavasti ne kuvat säilyvät edes tuolla taivaalla pilvessä vai missä ne oikeasti lienevät? Tekniikka on ihmeellistä. Osa kuvista on tietokoneella ja osan olen tallentanut perheen sähköiseen päiväkirjaan, jonka sivut olen tulostanut kansioon katseltavaksi. Dokumentteja siis riittää jälkipolvelle, jos ne kaikki vain sä

Tuntuu, että joka puolella puhutaan vain kaamosmasennuksesta. Minua itseäni ei ole koskaan vaivannut sää tai marraskuu. Sehän on lepoaikaa, hämärän hiljaista hyssyä. Elin lapsuuden ja nuoruuden maalaiskulttuurissa, jossa alkoi mukava lepokausi marraskuun alussa. Meidän perhe vietti kekriä. Vanhemmat menivät urheiluseuran talolle juhlimaan marraskuun alussa ja tapaamaan ihmisiä, usein olimme me lapsetkin mukana. Joskus tanssitiin koko perhe yhdessä piirissä, joratiin ja sheikattiin ja kyllä oli kaikilla hauskaa! Kukaan ei puhunut kaamoksesta tai masennuksesta.  Jouluun valmistautuminen on suorastaan ihanaa. Kun se alkaa marraskuun lopulla, nautin täysin siemauksin kaikesta kauniista, jouluvaloista, koristeista, kynttilöistä, pipapreista ja tortuista. Lahjat ovat aivan sivuseikka, vaikka jotain pientä voi aina itse väsätä. Joulun ruuat ovat maailman parhaita, niitä voi maistella. Ja suklaa, nam nam! Joulumusiikki on mahtavaa, sitä voi kuunnella vähän joka päivä. Konsertit ovat sielun ruo

Mikä Venäjää oikein vaivaa? Joku tauti. Suuruuden hulluus?  Nyt nimeltään putinismi.  Toivoton tapaus tämä Putin. Hän kuvittelee olevansa Pietari suuri, mutta onkin vain Putin pieni. Että hän jaksaa, tapattaa uljasta Ukrainan kansaa, säälittävää, ala-arvoista, mieletöntä touhua. Pakkomielteisen ihmisen epätoivoista näyttämistä ja luulemista omasta suuruudestaan. Mistä näitä  diktaattoreita tulee, jotka vain valehtelevat ja saavat vielä kansansakin  uskomaan valheisiinsa. Miten ihmeessä saadaan kansa uskomaan sodan oikeutuksiin? Propanganda ja valheet, aivopesu ovat diktatuurin aseet. Ihminen on tyhmä eläin, jopa raaka peto.  Mitä? Ukrainassako natseja ja Euroopassa. Hei hei, täällä lännessä on demokratia (paitsi Unkari ja Turkki), samaa vapaata demokratiaa ja sananvapautta on yritetty Ukrainaankin jo pitkään saada aikaiseksi. Eikö kukaan saa pysähtymään tuota naapurimaan hulluutta? Miten se on niin vaikeaa antaa kiusaajan joukkoineen jatkaa karmeita tekojaan. Herätys maailma, minne sit