Kenelläkään ei ole nyt helppoa

Todella pahalta, surulliselta ja kohtuuttomalta tuntuu, kun kuulee ensimmäisen tuttavamme menehtyneen tähän virustautiin. Miksi piti näin käydä? Hän oli nuorempi meistä. Elämä on todella arvaamaton. Kovaa on kaikilla läheisillä, jotka ovat menettäneet nyt omaisiaan. Yhtäkkiä kaikki on toisin.  Onnellinen elämä romahtaa hetkessä. Surun mukana tulee vielä pelko, miten meidän lähellä olevien muiden käy? Elämän julma, kylmä ja karu puoli paljastuu tässä hetkessä. Otamme osaa syvästi. Kenelläkään ei ole nyt helppoa.

Kaikki olemme nyt samassa suuressa laivassa, joka voi yhtäkkiä kaatua myrskyssä. Suurin osa selviää, pieni osa ei. Läheisten ja ystävien kanssa puhuminen auttaa. Elämme tosi ahdistavia aikoja. Kotiseinät ja huoneet tulevat tutuiksi. Ja läheiset lenkkipolut. Maapallolla on nyt menossa mittavin katastrofi elämäni aikana. Oikeastaan pienen pääni järki ei kykene tätä kaikkea edes täysin tajuamaan ja varmaan näin onkin parempi.  Välillä lohduttaa se, että tosiaan me olemme samassa tilanteessa vai olemmeko sittenkään? Vanhemmat ihmiset  ja sairaat eivät ole, eivätkä nuoremmatkaan riskiryhmäläiset. Entäpä kaikki terveydenhuollon ihmiset, jotka ovat työssään lähellä viruksen kantajia. Monet heistä pelkäävät ja samoin heidän läheisensä ja perheensä, vaikkei pelkoa saisi näyttää. Jos uutisia lukee, menettää mielenrauhansa, kun kauhukuvia luodaan koko ajan. Parempi, että noudattaa tarkkaan ohjeita, eikä lähde sooloilemaan. Välttää kaikkea mahdollista, mitä vaan voi. Julkisia paikkoja, busseja, kauppoja, ihmisjoukkoja...jne. Pelottavaa, hämmentävää ja todella outoa aikaa. Toivottavasti edes kesällä kaikki on jo toisin, eikä tarvitse enää olla sosiaallisessa eristyksessä.

Toiveikkaana odotan kuten moni muukin, että joku parantava lääke löytyy tai uusi rokote. Siihen asti joudumme vain varomaan ja toivomaan parasta.  Voittaako ihminen tämän taudin vai tauti ihmisen?

Minulle kirjoittaminen on nyt parasta terapiaa ja se on aina ollut sitä. Jo vähän yli kymmen vuotiaana aloitin kirjoittamisen, kun viisas kummitätini kannusti siihen ja sain häneltä lahjaksi päiväkirjan. Hän opasti minua kirjoittamaan ja lukemaan, kun hän oli työssään kirjastonhoitajana. Se oli hyvä neuvo. Koskaan en ole yksin, kun luen tai kirjoitan. Aiheita on maailma pullollaan. Kirjoittaessa en välitä, mitä muut ajattelevat tai teenkö virheitä tai nauraako joku jutuilleni, se kausi on jo mennyt ohi. Arvostella voi jos haluaa. Ja nauraakin saa! -  Jollekin muulle arjen terapia löytyy muista asioista. Voi kun se normaali arki palaisi takaisin. Miten kauan tätä kestää?   

Normaali, tavallinen arki, sitä kaipaamme kaikki. Nyt nousevat pienet asiat arvoonsa. Ihan tavallinen oleminen ja ihmisten tapaaminen. Elämän arvot paljastuvat kaiken tämän kauheuden keskellä. Mikä on todella tärkeää ja mikä ei. Terveys, läheiset, ystävät, tuttavat, naapurit, toistemme huomioiminen, ystävällisyys, läsnäolo.....nyt on aikaa miettiä elämisen tärkeitä asioita.