Vaellusretkellä luostarin maisemissa

Tästä vaellusretkestä ei ehkä olisi pitänyt kertoa, mutta kerron nyt kuitenkin siksi, että tämä on opettavainen tarina. Jos lähdet vaellusretkelle, on hyvä olla mukana ainakin isommassa porukassa opas, joka osaa reitin ja hallitsee vaelluksen. Ja hyvät kartat ja navigointilaitteet mukana kaikilla.  Olimme pienellä vaellusretkellä Heinäveden maisemissa viime viikon lopulla.  Ilma oli mitä parhain, jopa liiankin lämmin, mutta kaikki ei mennyt aivan putkeen. Meitä oli onneksi pieni joukko, puolet porukasta perui kai osittain helteen takia. Tarkoituksena oli vaeltaa 9 km, mutta reissusta tuli aika paljon pitempi, jopa 25 km. Eli eksyimme muutaman kerran! Alussa joku lausui viisauden, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla olo. Puolen matkan jälkeen olisi päämääräkin ollut mukava löytää.

 

 

Reittimerkit olivat sinisiä keppejä ja luulimme niitä seuraamalla selviämme hyvin. Kukaan meistä ei ollut kulkenut reittiä aikaisemmin ja se taisi olla ensimmäinen virhe. Juomistakin olisi saanut olla enemmän, koska oli tosi lämmin sää. Mukana oli vielä yksi reipas koira. Senkin kunto oli kovilla, mutta koirahan voi juoda vaikka ojasta. Meidän matkamme alkoi Lintulasta klo 17 ja päämääränä oli Taivalkota, jonne oli matkaa vain 9 km. Sen piti taittua alle kolmessa tunnissa, mutta kun eksyimme reitiltä useasti, olimme perillä vasta klo 23.30. Sieltä oli tarkoitus kulkea seuraavana aamuna vielä noin 9 km Valamoon. Vielä klo 23 aikaan pyörimme metsässä ja taisimme jo ollakin aika lähellä kotaa reitillä yhden kerran, mutta uskon puute sai porukan taas kerran kääntymään hiekkatielle. Metsän hämäryys ja luontoäänet saivat villit mielikuvat liikeelle. Yksi kirkui lepakoiden törmäilyjen takia, toinen kuuli karhun murinaa, kolmas väitti, että joku peto seuraa meitä. Minä en kuullut mitään, mietin vain miten monta kertaa eksyimme ja miksi. Reittejä ja teitä  meni ristiin ja rastiin, se kai sotki meidät kaikki. Pitäisi olla selkeämmät opasteet ja joku "sininen lanka".

 

 

Onneksi kylillä on reippaita mopopoikia, joiden tulon kuulee jo kaukaa. Paikalliset ihmiset neuvoivat aina kysyttäessä, että ei sinne ole pitkä matka, vain pari kilometriä. Viimeinen  mopopoika sanoi, että on sinne matkaa aika paljon. Silloin pyysin päästä pyörän kyytiin, koska vaeltajakaverini polvi oli tosi kipeä. Siinäpä sitten huristeltiin pelastajan mopolla läpi kesäisen kylän kodalle ja hain matkaajat autolla kodalle. Väsynyt sakki nauroi hieman hysteerisenä perillä kodassa ja monta kertaa matkankin aikana. Ruoka ja juoma maistui, mutta kerrottua kaivoa emme löytäneet kodan läheltä. Onneksi pakkasin autoon ylimääräistä vettä ja selvittiin aamuun. Uni maistui kovalla penkillä kummasti.

 

Aamulla totesimme helteen ja veden puutteen takia, että ajamme Valamoon ja syömme kunnon aamupalan siellä. Ja 9 km matka voi taas kaksinkertaistua. Meillä ei ollut edes kahvivettä. Joten autoihin ja menoksi. Valamo on hieno paikka ja vielä hienommalta se tuntui sinä aamuna, kun sai syödä ravintolassa aamupalan ja juoda munkkikahvit. Olipahan reissu. Huumorintaju oli koetuksella. Onneksi oli lämmintä vielä yölläkin. Varmaan ne siellä kylällä kertovat hullusta eksyneestä sakista joka pyöri vielä keskiyöllä metsässä vaeltamassa. Oikein luostarivaellus ja kilvoittelumatka. Meitä todella koeteltiin.