Kummitädin kirjeet

Aivan uusi maailma tuli esille kummitädin kirjeistä, jotka olivat somasti pakattuna hänen jäämistössään. Hän oli säilyttänyt kaikki perheemme hänelle kirjoittamat kirjeet ja kortit varmaankin siksi, että me löytäisimme ne ja lukisimme ne. Mikä aarre! Kirjeet olivat ajalta heti sodan jälkeen vuodesta 1948 nykypäiviin saakka. Ennen ei ollut sähköpostia, joten kirjoitettiin paljon  ja joskus  soitettiin puhelimella, mutta se oli aikoinaan kallista, varsinkin kaukopuhelut. Mutta olipa hienoa, että kirjoitettiin niin paljon kirjeitä. Koskaan emme puhu niin kuin kirjoitamme. Kirjeissä ollaan aitoina ja rehellisinä. Tunteet näkyvät suvun jäsenten välillä. Ja voi miten välittäminen on aitoa!

 

Kirjeistä välittyy perheemme ja lähisukumme jäsenten välinen syvä rakkaus. Erityisen liikuttavia ovat tädille lähetetyt kirjeet, jotka hänen vanha isänsä on hänelle kirjoittanut. Ne alkavat aina Rakas tyttäreni sanoin. Kirjeissä kerrotaan arjen pieniä tapahtumia, sekä perheen ja suvun tapahtumia avoimesti. Ikävöidään kovasti, kysellään kuulumisia ja kannustetaan elämässä eteenpäin. Ukin siskokin (minullekin myös tärkeä läheinen isotäti) on kirjoittanut paljon kannustavia kirjeitä tädilleni kaukana kotoa ja isotätini antanut hyviä ohjeita elämässä ja työnteossa kertoen paljon omista vaikeuksistaan työelämässä naisena. Hän oli aikansa uranainen ja toimi sittemmin työpaikkansa johtajana. Oma isäni kirjoitti paljon siskolleen, samoin äitini, kun paljoilta töiltään tai suurelta lapsilaumaltaan tai sairauksiltaan vain ehti.

Hauskoja olivat meidän lasten omat kirjeet, joissa kaikki omat ja perheen tärkeät asiat kerrottiin. Itse kerroin tädilleni jopa salaisuuksia, asioita, joita en voinut kertoa äidille. Sitten sain tietysti häneltä neuvoja ja kannustusta tai suurta ihmetystä. Tädille lähetimme itse toimittamiamme lehtiä, joissa oli hauskoja juttuja, piirustuksia, mainoksia. Niitä teimme tyttökavereiden kanssa. Joskus laitoimme tädille ruokapaketteja etelään, jossa hän oli töissä.  Tädillä kun oli aika tiukkaa joinakin vuosina, kun hän yritti elää pelkällä taiteella. Ketään ei ole jätetty suvussamme yksin ongelmineen. Kaukanakin lähellä oli rakastava suku. Lämpimät välit näkyvät kirjeissä hyvin. Ymmärrystä erilaisiin sukulaisiin riitti kaikilla. En muista, että ketään olisi syrjitty tai vihattu. Muistan monet kirjeissä kuvatut asiat aika hyvin, kun luin ne nyt uudelleen. Aikuisten mielialat ja puheet lapsikin muistaa ja tunnistaa hyvin.

 

 

Välillä mietin, pitääkö olla tosiaan sota, jotta syntyy noin hyvä yhteishenki. Sodan jälkeen 50-luvulla kaikki oli toisin. Rakennettiin ja aherrettiin kovasti yhdessä.  Autetaan kaikkia sukulaisia ja naapureita, jos oli vaikeaa tai sairauksia. Talkoohenki ja yhteishenki oli kova. Kaikki olivat tervetulleita kotiimme, vieraita kävi paljon ja me kävimme paljon kyläilemässä. Muistan sen lapsuudestani, että aina oli joku sukulainen, auttaja, työntekijä tai kyläilevä kotonamme. Eikä apua torjuttu.  Sekä isän että äidin puolen sukulaisia oli yhdessä auttamassa kotonani, jos syntyi vauva tai tuli sairasteluja. Minne on kadonnut sukujen hyvä yhteishenki ja talkoohenki tänä päivänä? Puhallettiin todellakin yhteiseen hiileen, kun Suomi oli selvinnyt sodasta. Onko syynä sukulaisten vieraantumiseen se, ettei asuta enää lähekkäin? Kaikki tunteet näkyvät kirjeistä, surut, ilot, masennukset, eikä niitä ongelmia yhtään piiloteltu. Yllättävän avoimesti asioista kirjoitettiin. Asioista puhuttiin myös keskenään avoimesti. Jos joku joskus loukkasi toista, osattiin pyytää anteeksi ja antaa myös anteeksi. Äitini ja isäni tulivat kaikkien kanssa hyvin toimeen, koska heillä oli siihen myös tahtoa ja ymmärrystä. En muista suvussani kovinkaan suuria riitoja, mutta jotkut naapurit eivät olleet toistensa kanssa tekemisissä jonkun pikkujutun takia. Jotenkin kaipaan sitä ilmapiiriä, miten asiat olivat vielä 50-60-70-luvulla. Maailma on muuttunut liian kovaksi.

Moni asia on tietysti mennyt eteenpäin, mutta moni arvokas yhteisöllinen asia on kadonnut. Uskoa tulevaisuuteen ei ole kovin paljon ainakaan enää maalla. Nuoret muuttavat kaupunkeihin opiskelemaan ja etsivät helppoa elämää. Toivottavasti kylähenkeä ja toistensa auttamista löytyy vielä joskus enemmän kuin sitä nykyisin on. Mutta ei kai siihen sotaa taas tarvita?!