Korona on aivan kauhea kärsimys minulle

Kyllä. - Minä olen tosi väsynyt ja kyllästynyt koko koronan pirulaiseen! Monet sanovat, että ei se haittaa. Jotkut jopa sanovat elämänlaadun parantuneen! Ei minulla tai meillä ainakaan ole elämänlaatu parantunut. Olen kuin vankilassa koko ajan. Jos menee jonnekin, vaikkapa isoon markettiin, pitää miettiä tarkkaan, mihin kosken käsilläni, onko ostoskärryä työntänyt viruslainen, missä käsidesi, onko turvavälit? Hui - taas tuokin työntyi liian lähelle! En ole koskaan ennen ollut bakteerikammoinen, mutta nyt hirvittää! Eikö tuo viruspahus koskaan häviä tai laimenisi edes. Mikään ei ole entisellään, eikä ehkä palaa samaan. Masentaa, suututtaa, harmittaa, kiukuttaa, itkettää, jos olen oikein rehellinen. Onhan tämä tietysti elämämme kokemus, jota toivottavasti joskus terveinä vielä muistellaan. Se ehkä hieman helpottaa, että kaikki me ollaan samassa veneessä, vaikka jotkut ovat sen kyllä näköjään jo unohtaneet. Outoa aikaa. Outoa elämää. - No sota olisi pahempi, sanoi kaiken nähnyt ja kokenut vanha äitini, joka ei pelkää enää mitään, eikä ketään. Mutta tämä on meidän sukupolvemme sota. Eikä kukaan tiedä milloin tämä loppuu. Eläminen jatkuvassa epävarmuudessa on raastavaa. 

Kyllä. - Pitää koko ajan miettiä, ketä voi kutsua kylään ja miten ison joukon kanssa voi juhlia. Ei voi halata, hyvä jos edes niitä rakkaimpia läheisiään. Emme voi nyt edes matkustaa ja sekin harmittaa. Viime vuonna tähän aikaan oltiin Lofooteilla. Kuitenkin pari kolme matkaa tuli tehtyä vuodessa, kun nyt emme ole enää työelämän kahleissa. Nyt saa miettiä, minne menee kotimaassa. Perheenjäsenet asuvat pääkaupungissa. Sielläkään ei voi mennä vapaasti mihinkään. Maski naamaan ja menoksi, no joo. Pakokauhuakin olen tuntenut, jos on liikaa porukkaa ympärillä. Isoissa kauppakeskuksissa en ole käynyt aikoihin, en taidenäyttelyissä, en museoissa, en konserteissa, en teatterissa, en elokuvissa, en kaupunkien keskustoissa. Piinaa - sitä tämä on! Sanotaan, että ihminen sopeutuu mihin vain. Vaikeaa tämä on ainakin minulle. Sille, jonka elämänpiiri on pieni ja hyvin suppea, koronaelämä on helpompaa. Hassua, kun uskalsimme mennä ihan ravintolaan pitkästä aikaa syömään ja saimme ikkunapöydän, josta katsella elämää, niin olimme kuin jossakin toisessa maailmassa. Mitä - ihmisiä, autoja, busseja, ketä nuo ovat? Mutta koko ajan pieni piinaava pelko, missä SE luuraa! 

Kyllä.- Epätietoisuus tulevaisuudesta vaivaa. Tuleeko rokote, milloin ja millainen. Tehoaako se ja onko siitä suojaa? Onko sivuvaikutuksia? Miten lastemme perheet selviävät? Toivottavasti virus muuntuu ja heikkenee, kuten eräs tuttu dosentti sanoi. Mutta - kukaan ei oikeasti tiedä tarkkaan, missä tilanteessa ollaan vuoden päästä. Virus varmaan jää, mutta ehkä se sittenkin lievenee tavalliseksi flunssaksi.

Kyllä - kaikki kotinurkat ovat tulleet tutuiksi ja mökkielämää olen jo kurkkuani myöten täynnä! Luontoannokset ovat olleet jo ylisuuria tänä vuonna. Kaikki pakastimet ovat täynnä metsän antimia, kylmiön hyllyt täynnä hilloja ja mehuja. Ja vaellettu on kaikki mahdolliset lähiseudun vaellusreitit. Rakastan elämää ja ihmisiäkin!  Sitä kaipaan. Normaalia elämää. Aivan normaalia arkea.

Kyllä. Yritän olla positiivinen ja nähdä ne tämänhetkisen elämäni hyvät puolet ja onhan niitäkin paljon. Mutta...silti suututtaa...harmittaa ja masentaa! Elää tässä oudossa leijuvassa kuplassa, kun ei tiedä milloin se puhkeaa! Ja mitäs sitten, uskaltaako enää koskaan matkustaa lempimaahamme Italiaan?  Joku miettii tietysti, että onpas kiittämätön, mutta sopeutuminen uuteen outoon arkeen vie aikansa. 

Kyllä. Tottakai ne, jotka ovat sairastaneet koronan tai jotka ovat altistuneet taudille, ovat vielä pahemmassa tilanteessa. Tai ne, jotka ovat menettäneet omaisiaan tai ystäviään. Tai ne, jotka ovat menettäneet työnsä, yrityksensä tai jotain muuta elämässä hyvin tärkeää.  En voi edes kuvitella, miltä se tuntuu.  Tämä on kauhea katastrofi meille kaikille, koko maailmalle, jonka seuraukset ovat varmaan aikamoiset. Tulevaisuus on tosi pelottava! Aina pitää toivoa parempaa aikaa.... yrittää jaksaa jaksaa jaksaa...