Lofootit
Viime vuonna tähän aikaan olimme Lofooteilla. Tänä pandemiavuonna 2020 pitää vain muistella vanhoja matkojaan ja katsella kuvia. Matkustamista sekin tavallaan. Teimme ensimmäistä kertaa pitemmän matkan bussilla, sillä ajattelimme autolla ajamisen olevan Lofooteilla haastavaa, kun matkat sinne ja siellä ovat pitkiä. Mukavaa se bussiajelu muuten, kun oli huoletonta, eikä tarvinnut koko ajan tarkkailla liikennettä. Varsinkin Norjan puolella ajaminen on haastavampaa, kun on kapeita teitä ja korkeita siltoja, joita on meidän vaikea välillä ajella. Silti bussilla matkaaminen oli aika rasittavaa kokonaisuudessaan verrattuna omalla autolla ajoon. Saimme reilusti tilaa, kun jokaiselle oli kahden hengen paikka. Istuminen kävi vain pitemmän päälle rasittavaksi ja pysähtyminen tietysti jonkun toisen mielestä oli sopivassa paikassa, toisen mielestä ei. Matkalla tuli kuitenkin paljon tietoa, jota ilman opasta ja hänen kertomuksiaan ei olisi tullut. Vierailukohteet ja näköalapaikat olivat kohtalaisia. Yksi asia jäi vain vaivaamaan, kun emme käyneet Viikinkimuseossa. Olisi pitänyt vain jäädä omatoimisesti pois bussista, eikä mennä saariston pääkaupunkiin Svolvaeriin. Siellä ei ollut mitään näkemistä. Samanlaisia kauppakeskuksia on jokaisessa isohkossa kaupungissa. Meidän pitää varmaan tehdä uusi reissu ja mennä sitten Viikinkimuseoon. Kumpikin meistä kun rakastaa historiaa ja museoita.
Reittimme kulki Pohjois-Ruotsin läpi suorinta tietä läpi tunturimaisemien. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kiirunassa, jossa olimme käyneet jo aiemminkin. Siellä kaupunkia siirretään pois laajenevan rautamalmikaivoksen alta. Kiirinan rautakaivos antaa aivan oman leimansa kaupunkiin. Kaupungin siirto-operaatio on hidas ja erikoinen tapahtuma, joka etenee pikkuhiljaa. Vuori-insinööripuolisoani olisi kiinnostanut kaivokseen tutustuminen lähemmin kovasti, mutta eipä siihen nytkään ollut aikaa. Ruotsin tuntureilla ruska oli jo pitkällä ja maisemat erityisen kauniita.
Lofootit on komea paikka vuorineen, vuonoineen ja maalauksellisine kylineen. Maisemia valokuvaajat ja harrastajat kuvaavat paljon nettiin muiden iloksi. Sää on vain sellainen, että se vaihtuu todella nopeasti. Sadetta ja tuulta on usein. Useimmat tutustuvat paikkaan kesällä. Ja silloin siellä on tietysti useimmiten parhaat säät, mutta toisaalta taas aivan liikaa turisteja, liikaa autoja, erityisen paljon matkailu- ja asuntoautoja kapeilla teillä. Koska kesämme on yleensä täynnä muuta ohjelmaa, loppukesä tai syksy sopi meille paremmin reissun tekoon. Ilmat sattuivat syyskuun tapaan aika tuulisiksi ja sateisiksi, mutta välillä aurinkokin pilkahti. Komeaahan siellä Lofooteilla on, mutta pitää olla aika karaistunut tyyppi, jotta jaksaa sitä karua ja kovaa elämää koko vuoden. eiväthän ne pelkät maisemat ketään elätä. Jos on kalastaja tai lammasfarmari, voi siellä tienata omaisuuttakin ja nauttia elämästään. Kuulema yksi kylä oli täynnä miljonäärejä, mutta sitä ei näe päällepäin. Auto ja talo heillä on samoin kuin muillakin. Kuten usein pienissä kylissä, pröystäily ei kuulu asiaan. Matkailukin tuo paljon työtä, mutta en tiedä yhtään miten tänä koronavuonna on turisteja kulkenut ja ala on varmaan kärsinyt. Matkailu on hyödyntänyt varsin vahvasti viikinkikulttuurin, jota ei voi olla huomaamatta. Eräänlaisia elämäntapaviikinkejä lofoottilaiset ovat vielä tänäkin päivänä.
Majapaikkamme oli pienessä kalastajakylässä, eteläosassa saaristoa. Osa punaisista mökeistä oli melkein meren päällä. Kyllä siellä riitti tunnelmaa, kun merituuli ulvoi ulkona ja sade tuli vaakasuoraan. Ruoka oli aika yksinkertaista, enimmäkseen kalaa. Turskaan ehti jo kyllästyä matkalla, niin usein sitä sai.
Kommentit