Hyvin rakas ja minulle läheinen äitini, jo 92-vuotias menehtyi nopeasti pois elokuussa. Minun on ollut todella vaikea käsitellä koko elämäni läheisimmän ihmisen menettämistä, koska suru on niin suuri. Ikävä on suunnaton ja raastaa mieltäni vielä aika paljon. Se johtuu siitäkin, että äitini oli henkisesti virkeä loppuun saakka ja olimme todella läheisiä, varsinkin isäni kuoleman jälkeen. Soitin joka päivä hänelle, jos en ollut hänen luonaan käymässä. Olin tottakai läheisriippuvainen hänestä vähitellen. Lähenimme viimeisen kymmenen vuoden aikana erityisen paljon, kun isää ei enää ollut ja äiti jäi yksin suureen kotiinsa. Hän kertoi lähes kaiken elämästään. Jaksoin kyllä kuunnella välillä aina samojakin tarinoita, koska tiesin, että lähtö voi tulla milloin vain. Keskustelimme kaikki mahdolliset asiat ja parempaa juttukaveria minulla ei ole koskaan ollut ja tuskin tuleekaan. Kun hän on nyt poissa, en tiedä kenen kanssa voisin niin avoimesti keskustella kaikista omista ja yhteisistä asioista. Olimme toistemme terapeutteja niin iloissa kuin suruissa. Puhuimme lapsista, suvusta, lapsenlapsista, luonnonilmiöistä, kotimaan ja maailman asioista, politiikasta, muodista, urheilusta... Äiti oli kaikesta kiinnostunut, mitä hänen ympärillä tapahtui. Hän luki useaa lehteä ja seurasi uutisia. - Suurin arjen muutos on elämässäni se, kun en voi enää soittaa hänelle iltaisin. Nyt soitan sitten taivaan puhelimeen ja kerron hänelle asioista, joista olisin halunnut puhua.
Kirjoitin kolmen vuoden ajan hänen elämänsä monet muistot ja polut muistiin niin tarkkaan kuin vain mahdollista. Siellä oli niin paljon asioita, joista en tiennyt ennen keskustelujamme mitään. Alkuelämän vaiheet rajan takana, kotilan tuho, sodan menetykset ja pelot, auttamiset sodan aikana, uuden elämän rakentamisen ja hienon yhteishengen sodan jälkeen, jota ei enää ole monessakaan paikassa. Kaikki elämän vaikeudet ja karikot, joita tuli vastaan joka vuosikymmenellä. Elämä ei todellakaan ole kenelläkään helppoa, mutta äitini oli vahva ja sisukas, mutta kuitenkin hyvin herkkä ja tunteellinen. Hän yritti muuttaa ikävätkin asiat tarkoituksellisiksi, eikä halunnut vihamiehiäänkään muistaa pahalla. Niitäkin ihmisiä oli valitettavasti, jotka eivät halunneet nähdä äitini hyviä puolia. Se oli kadotettua elämää, joka olisi voinut olla hyvääkin elämää. Sitä äitini suri ja minä myös. Eniten äitini suri vanhimman poikansa kuolemaa. Elämä opetti viisautta, jota voin vain ihailla, miten hän sopeutui kaikkeen. Sota-aika opetti hänelle sopeutumista aivan omalla tavallaan. Kun oli pakko elää ja sopeutua, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Suosta oli noustava.
En tiedä miten tästä surustani selviän, kaipa vähitellen ja pikkuhiljaa. Aika auttaa, niinhän sitä sanotaan. Joka päivä itken kuitenkin vielä ikävääni ja lohdutonta kaipaustani. Mutta onneksi on niitä ihania muistoja niin paljon, että ne nousevat vähitellen hiljaiseksi kaipaukseksi ja elämän kierron ymmärtämiseksi. Joku joutuu aina vain lähtemään ja uudet sukupolvet näyttävät sitten elämisen taidon mallia ja viisauttaan. Äidin elämän parhaat neuvot monessa asiassa jäävät ikuisesti mieleeni, joille neuvoille olin aina hyvin avoin ja kyselin lisää vielä viimeisinäkin päivinä, kun laitoin ruokaa ja hoidin hänen puutarhaansa. - Onneksi olin hänen kanssaan viimeisen viikonlopun yhdessä torstaista lauantaihin, kun hän menehtyi nopeasti sitten seuraavana tiistaina. Hän pääsi ihanaan vanhainkotiin viimeisiksi kuukausiksi ja alkoi oikein säteillä siellä hyvää oloa, kun hänestä pidettiin siellä niin hyvää huolta. Perjantain hän oli kotonaan ja laitoin hänelle hänelle hänen herkkuruokiaan, karjalanpiirakkaa munavoilla ja uunikalaa hänen ohjeellaan. Joimme myös kakkukahvit ja sanoinkin vielä kuin enteellisesti, että ainahan on juhlat, kun juomme yhdessä kahvia. Koko ajan keskustelimme asioista maan ja taivaan välillä, elämän ilmiöistä ja ihmeellisyyksistä. Äiti ei väsynyt ihan helposti keskusteluihin ihmisten kanssa, jos oli terveenä. Äiti oli myös valmistautunut lähtöönsä, kuten mielestäni olin minäkin. Mutta oman äidin lähtö olikin täydellinen surushokki, johon ei voi valmistautua, varsinkin jos äitisuhde on erittäin läheinen. Äidin rakkaat, hymyilevät kasvot jäävät mieleni sopukoihin ikuisesti.
Kommentit