Vanha talo
”Mikään ei ole kauniimpaa kuin jonkun rakentaminen ja mikään ei ole vaikeampaa kuin sen säilyttäminen” filosofi Diogenes Sinopelainen 400 eKr
Olen surrut kohta kolme vuotta entisen kotitaloni purkamissuunnitelmaa. Kyyneliltäkään en ole herkkänä ihmisenä välttynyt, vaan itken ja suren vanhaa taloa kuin vanhaa ystävääni. Minulla ei ole enää valitettavasti mitään omistussuhdetta taloon, mutta koska pystyin lain puitteissa naapurina valittamaan talon purkamisesta, niin tein sen monen asiantuntijan suosituksesta. Vanha kotitalo on minulle rakkaampi kuin muille suvun jäsenille, koska synnyin kotona salissa ja kasvoin siellä yli 16 vuotiaaksi. Vietin talon pihapiirissä elämäni parhaat hetket. Pihapiiriin rakennettiin perheemme kasvaessa uusi talo, jonne muutin vasta viikon päästä kuin muu perheeni. Vanhin veljeni, joka menehtyi muutama vuosi sitten nopeasti etenevään sairauteen, syntyi ja kasvoi myös tuossa vanhassa talossa. Myös meidän molempien häät vietettiin vanhassa talossa. Veljeni kanssa keskustelimme talon korjaamisesta usein kahden kesken ja hänen haaveenaan oli päästä remontoimaan sitä eläkkeellä ollessaan. Näin ei ehtinyt käymään. Hänellä oli monia suunnitelmia talon käytöstä, joista todennäköisesti vain minä tiesin.
Yritän ymmärtää tietysti sitäkin näkökantaa, että vanha rakennus joutaa pois, jos sille ei keksi käyttöä tai varsinkaan jos siihen ei ole mitään sukulaisuus- tai tunnesuhdetta. Itse näkisin asian aivan toisella tavalla. Sukumme pitkä historia kiteytyy taloon jo 1850-luvulta lähtien, joka on merkityksellinen asia. Näen rakennuksessa monia käyttömahdollisuuksia ja erityisesti säilyttämisen tärkeyden jo pelkän museoarvonsa takia. Talolla on paljon myös paikallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Paikallinen museokin antoi lausunnon, että talo olisi hyvä säilyttää ja korjauskonservaattorin mukaan peruskorjaus ei vaadi suuria kustannuksia. Näillä näkökannoilla ei tunnu olevan nyt mitään merkitystä, eikä varsinkaan minun tunteillani syntymäkotiani kohtaan. Talon säilyttäminen olisi ollut pieni kulttuuriteko. Talo on yksi paikkakunnan vanhin jäljellä oleva maatilan päärakennus. Jos taloa hieman kunnostettaisiin, se olisi todella kaunis rakennus, pihapiirin kaunein ja historiallisin. Suojelukohteeksikin se olisi mahdollista saada. Nythän se rapistuu aika vauhtia, kun se on hylätty ja unohdettu kokonaan.
Työni ja harrastukseni vuoksi olen liikkunut paljon Länsi-Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla. Siellä vanhoja rakennuksia ja vanhaa esineistöä pidetään arvossa aivan eri tavalla kuin itäisessä Suomessa. Se on ehkä kulttuurierokin jo historian takia. Idässä on totuttu sodan aiheuttamiin hävityksiin ja on jouduttu luopumaan monesta, rakkaista kotipaikoista ja on pakko ollut unohtaa tärkeätkin asiat ja menneisyys. Länsi-Suomessa kulttuuriin on tullut aiemmin sivistystä ja tietoa Ruotsista ja muualta Euroopasta. Pohjanmaalla näkee usein pihapiirissä vanhan uuden rinnakkaisuuden. Vanhojen rakennusten säilyttäminen on kunnia-asia suvuille, jotka osaavat kunnioittaa sukujen perintöä ja historiaa. Ihailtavaa on, jos ymmärretään historian ja perinnekulttuurin merkitys ympäristölle ja tuleville sukupolville. Niin...nyt voisi hieman ajatella myös hiilijalanjälkeä. Paras ekoteko on vanhan säilyttäminen ja korjaaminen verrattuna purkamiseen.
vanha kotitaloni
Talon vanhin osa on rakennettu paikalle tuoduista kruunun kalasavustamon hirsistä. Hirret ovat arvion mukaan jopa 1700-luvun puolelta. Sukuani on asunut talossa ainakin 1850-luvulta lähtien viidessä eri sukupolvessa. Kaikki talossa on tehty huolellisena käsityönä. Kauniit puiset peiliovet, leveät vanhat lattialankut, vanhat kauniit uunit joka huoneessa, tuvassa komea leivinuuni. Talossa on iso tupa ja neljä huonetta, ruokakomero ja komea vanhanajan kellari. Erityisen rakas minulle ja omalle kummitädilleni oli talon kaunis vinttihuone. Sen ihana ruutuikkuna ja sininen lattia olivat erityisen kauniit. Talo on maalattu harvinaisemmalla ns italian punamullalla eli oranssilla ja siksi se sopii hyvin maisemaan. Talo on tai oli pihapiirin kaunein rakennus ruutuikkunoineen ja lasiverantoineen. Ikävää vain, kun kattoa ei ole enää korjattu, eikä ikkunoita kunnostettu, niin vesivauriot alkavat näkyä osassa taloa. Korjattuna talo olisi myös perinneympäristönsä kaunistus, mutta tottahan se rapistuessaan alkaa näyttää hylätyltä ja ankealta. Olen tarjoutunut osallistumaan korjaamiseen ja auttamaan talon säilyttämisessä. Näen talossa ideoita, tulevaisuutta ja mahdollisuuksia moneen, jopa yrittäjyyteen. Se olisi hieno paikka vanhoille talonpoikaishuonekaluille ja suvun vanhoille esineille, joita tilalla on paljon. Kesäkäytössä sille olisi varmaan käyttöä vaikka yöpymispaikkanakin. Mutta tärkeintä olisi nyt talon säilyttäminen.
Nyt en voi toivoa muuta kuin, että talon arvo ymmärrettäisiin. Vanhan rakennuksen purkaminen on aika kallista puuhaa. Samalla purkamiseen käytetyllä rahalla saisi tehtyä katto- ym remontin. Talohan on oikea puuseppätaitoisen unelmatyökohde. Samalla kun tuhotaan vanhaa, tuhotaan paljon läheisiä ihmissuhteita. Hyvällä yhteistyöllä saisi paljon hyvää aikaan tässäkin tapauksessa. Minne on kadonnut sukujen yhteistyöhalukkuus, jota oli paljon vielä omien vanhempieni eläessä kotipaikallamme? Tuntuu, että olen lapsuuden seudultani menettänyt kohta kaiken minulle tärkeän, oman mummini, ukkini, mukavat tädit ja sedät, isäni, veljeni, kummitätini ja kohta varmaan vanhan äitini. Syntymäpaikan ja syntymäkodin menetys kirpaisee yhtälailla ja erittäin paljon. Tuntuu kuin joku suuri musta aukko olisi nielaisemassa kaiken sen, mikä oli joskus minulle tärkeää. Parasta olisi varmaan, että unohtaisin kokonaan, missä synnyin ja kasvoin, missä vietin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden perheeni kanssa. - Nämä maalaukset ovat kummitätini maalauksia vanhasta kodistani. Minä näen, mitä muuta eivät valitettavasi näe eli paljon kauneutta. Niin näki taiteellinen kummitätinikin...vanhojen rakennusten ja luonnon sopusointuisen kauneuden ympärillään. Ihmisten arvot ja arvostukset voivat poiketa todella paljon toisistaan. Niinhän se on, että toinen näkee hävitettävän kohteen ja toinen täydellisen aarteen, jota kaikki sitten ihailevat, kun se kunnostetaan.
Museoviraston asiantuntijan mukaan en ole yksin asiani kanssa. Moni muukin yrittää saada äänensä kuuluviin vanhojen rakennusten säilyttämisessä. Lähipiiristä olen kuullut monia samanlaisia tarinoita. Valitettavasti vanhaa tuhotaan ajattelematta ja sitten jälkeen päin kadutaan kovasti, miksi ei tullut säilytettyä, vaikka se olisi ollut mahdollista. Jos ei muuta, niin purkamisella saadaan ainakin paljon pahaa mieltä aikaan. Tämä on minulle todella raskas ja surullinen tarina entisestä rakkaasta kotipaikastani.
Olen surrut kohta kolme vuotta entisen kotitaloni purkamissuunnitelmaa. Kyyneliltäkään en ole herkkänä ihmisenä välttynyt, vaan itken ja suren vanhaa taloa kuin vanhaa ystävääni. Minulla ei ole enää valitettavasti mitään omistussuhdetta taloon, mutta koska pystyin lain puitteissa naapurina valittamaan talon purkamisesta, niin tein sen monen asiantuntijan suosituksesta. Vanha kotitalo on minulle rakkaampi kuin muille suvun jäsenille, koska synnyin kotona salissa ja kasvoin siellä yli 16 vuotiaaksi. Vietin talon pihapiirissä elämäni parhaat hetket. Pihapiiriin rakennettiin perheemme kasvaessa uusi talo, jonne muutin vasta viikon päästä kuin muu perheeni. Vanhin veljeni, joka menehtyi muutama vuosi sitten nopeasti etenevään sairauteen, syntyi ja kasvoi myös tuossa vanhassa talossa. Myös meidän molempien häät vietettiin vanhassa talossa. Veljeni kanssa keskustelimme talon korjaamisesta usein kahden kesken ja hänen haaveenaan oli päästä remontoimaan sitä eläkkeellä ollessaan. Näin ei ehtinyt käymään. Hänellä oli monia suunnitelmia talon käytöstä, joista todennäköisesti vain minä tiesin.
Yritän ymmärtää tietysti sitäkin näkökantaa, että vanha rakennus joutaa pois, jos sille ei keksi käyttöä tai varsinkaan jos siihen ei ole mitään sukulaisuus- tai tunnesuhdetta. Itse näkisin asian aivan toisella tavalla. Sukumme pitkä historia kiteytyy taloon jo 1850-luvulta lähtien, joka on merkityksellinen asia. Näen rakennuksessa monia käyttömahdollisuuksia ja erityisesti säilyttämisen tärkeyden jo pelkän museoarvonsa takia. Talolla on paljon myös paikallista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Paikallinen museokin antoi lausunnon, että talo olisi hyvä säilyttää ja korjauskonservaattorin mukaan peruskorjaus ei vaadi suuria kustannuksia. Näillä näkökannoilla ei tunnu olevan nyt mitään merkitystä, eikä varsinkaan minun tunteillani syntymäkotiani kohtaan. Talon säilyttäminen olisi ollut pieni kulttuuriteko. Talo on yksi paikkakunnan vanhin jäljellä oleva maatilan päärakennus. Jos taloa hieman kunnostettaisiin, se olisi todella kaunis rakennus, pihapiirin kaunein ja historiallisin. Suojelukohteeksikin se olisi mahdollista saada. Nythän se rapistuu aika vauhtia, kun se on hylätty ja unohdettu kokonaan.
Työni ja harrastukseni vuoksi olen liikkunut paljon Länsi-Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla. Siellä vanhoja rakennuksia ja vanhaa esineistöä pidetään arvossa aivan eri tavalla kuin itäisessä Suomessa. Se on ehkä kulttuurierokin jo historian takia. Idässä on totuttu sodan aiheuttamiin hävityksiin ja on jouduttu luopumaan monesta, rakkaista kotipaikoista ja on pakko ollut unohtaa tärkeätkin asiat ja menneisyys. Länsi-Suomessa kulttuuriin on tullut aiemmin sivistystä ja tietoa Ruotsista ja muualta Euroopasta. Pohjanmaalla näkee usein pihapiirissä vanhan uuden rinnakkaisuuden. Vanhojen rakennusten säilyttäminen on kunnia-asia suvuille, jotka osaavat kunnioittaa sukujen perintöä ja historiaa. Ihailtavaa on, jos ymmärretään historian ja perinnekulttuurin merkitys ympäristölle ja tuleville sukupolville. Niin...nyt voisi hieman ajatella myös hiilijalanjälkeä. Paras ekoteko on vanhan säilyttäminen ja korjaaminen verrattuna purkamiseen.
vanha kotitaloni
Talon vanhin osa on rakennettu paikalle tuoduista kruunun kalasavustamon hirsistä. Hirret ovat arvion mukaan jopa 1700-luvun puolelta. Sukuani on asunut talossa ainakin 1850-luvulta lähtien viidessä eri sukupolvessa. Kaikki talossa on tehty huolellisena käsityönä. Kauniit puiset peiliovet, leveät vanhat lattialankut, vanhat kauniit uunit joka huoneessa, tuvassa komea leivinuuni. Talossa on iso tupa ja neljä huonetta, ruokakomero ja komea vanhanajan kellari. Erityisen rakas minulle ja omalle kummitädilleni oli talon kaunis vinttihuone. Sen ihana ruutuikkuna ja sininen lattia olivat erityisen kauniit. Talo on maalattu harvinaisemmalla ns italian punamullalla eli oranssilla ja siksi se sopii hyvin maisemaan. Talo on tai oli pihapiirin kaunein rakennus ruutuikkunoineen ja lasiverantoineen. Ikävää vain, kun kattoa ei ole enää korjattu, eikä ikkunoita kunnostettu, niin vesivauriot alkavat näkyä osassa taloa. Korjattuna talo olisi myös perinneympäristönsä kaunistus, mutta tottahan se rapistuessaan alkaa näyttää hylätyltä ja ankealta. Olen tarjoutunut osallistumaan korjaamiseen ja auttamaan talon säilyttämisessä. Näen talossa ideoita, tulevaisuutta ja mahdollisuuksia moneen, jopa yrittäjyyteen. Se olisi hieno paikka vanhoille talonpoikaishuonekaluille ja suvun vanhoille esineille, joita tilalla on paljon. Kesäkäytössä sille olisi varmaan käyttöä vaikka yöpymispaikkanakin. Mutta tärkeintä olisi nyt talon säilyttäminen.
Nyt en voi toivoa muuta kuin, että talon arvo ymmärrettäisiin. Vanhan rakennuksen purkaminen on aika kallista puuhaa. Samalla purkamiseen käytetyllä rahalla saisi tehtyä katto- ym remontin. Talohan on oikea puuseppätaitoisen unelmatyökohde. Samalla kun tuhotaan vanhaa, tuhotaan paljon läheisiä ihmissuhteita. Hyvällä yhteistyöllä saisi paljon hyvää aikaan tässäkin tapauksessa. Minne on kadonnut sukujen yhteistyöhalukkuus, jota oli paljon vielä omien vanhempieni eläessä kotipaikallamme? Tuntuu, että olen lapsuuden seudultani menettänyt kohta kaiken minulle tärkeän, oman mummini, ukkini, mukavat tädit ja sedät, isäni, veljeni, kummitätini ja kohta varmaan vanhan äitini. Syntymäpaikan ja syntymäkodin menetys kirpaisee yhtälailla ja erittäin paljon. Tuntuu kuin joku suuri musta aukko olisi nielaisemassa kaiken sen, mikä oli joskus minulle tärkeää. Parasta olisi varmaan, että unohtaisin kokonaan, missä synnyin ja kasvoin, missä vietin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden perheeni kanssa. - Nämä maalaukset ovat kummitätini maalauksia vanhasta kodistani. Minä näen, mitä muuta eivät valitettavasi näe eli paljon kauneutta. Niin näki taiteellinen kummitätinikin...vanhojen rakennusten ja luonnon sopusointuisen kauneuden ympärillään. Ihmisten arvot ja arvostukset voivat poiketa todella paljon toisistaan. Niinhän se on, että toinen näkee hävitettävän kohteen ja toinen täydellisen aarteen, jota kaikki sitten ihailevat, kun se kunnostetaan.
Museoviraston asiantuntijan mukaan en ole yksin asiani kanssa. Moni muukin yrittää saada äänensä kuuluviin vanhojen rakennusten säilyttämisessä. Lähipiiristä olen kuullut monia samanlaisia tarinoita. Valitettavasti vanhaa tuhotaan ajattelematta ja sitten jälkeen päin kadutaan kovasti, miksi ei tullut säilytettyä, vaikka se olisi ollut mahdollista. Jos ei muuta, niin purkamisella saadaan ainakin paljon pahaa mieltä aikaan. Tämä on minulle todella raskas ja surullinen tarina entisestä rakkaasta kotipaikastani.
Elokuussa 2020
Istun äitini liiterin rappusilla ja itken. Lapsuuden kotini on kadonnut. Olen aika järkyttynyt ja shokissa. Jäljellä on vain purkamisesta jääneitä lautakasoja pitkin pientareita. Tunnen olevani maailman epäonnistunein ihminen, oikea suvun hylkiö tällä hetkellä. Kaikki hyvää tarkoittavat yritykseni vanhan kotitalon pelastamiseksi menivät täysin pieleen. Tein paljon virheitä onnettomassa haaveessani saada puhallettua yhteishenkeä sukuun. Tekisin nyt kaiken aivan toisin, mutta se on valitettavasti myöhäistä. Minua on ammuttu todella kovilla, ja se kyllä tuntuu aika kohtuuttomalta Kukaan ei ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää toiveitani. Vamha äitini sanoi, että häneltä on mennyt kaksi kotia sodassa rajan kummalakin puolella.
Hämmentävä muisto lapsuudestani tulee mieleen. Kävelin ukkini ja veljeni kanssa kevätiltana kärrytietä pitkin hänen lapsuuden kotipaikkansa läheisen puron sillalle. Ukki alkoi itkeä lohduttomasti. Kysyin, miksi ukki itket.- Hän vastasi, että tuntuu tosi pahalta, kun lapsuuden rantatien koivukuja on kaadettu ja kotitalo on hylätty. Ukin lapsuuden kodin katto oli jo silloin romahtanut. Näky oli lohduton. Otin ukkia kädestä ja sanoin, että älä itke, onhan sinulla meidän kotimme. Ukkimme suri kuolemaansa asti kotitalonsa menetystä ja tuhoa. Ukin surua en voi unohtaa koskaan. Nyt ymmärrän hänen itkunsa syyt paljon paremmin kuin silloin kymmenen vuoden vanhana. Onnettomat asiat johtivat toiseen ja perheen koti menetettiin ukin isän kuoltua. Sitä surua hän suri elämänsä loppuun asti. Siinä suhteessä olen samanlainen kuin ukkini.
Valittamisprosessi oli aivan turha ja liian pitkä sekä erittäin hidas. Päätöksen purkamisesta tekee kunnassa yksi ihminen, joka on mielestäni väärin ja tässä tapauksessa. Eikä se ei ollut edes hyvän virkamiestavan mukainen. Valitusprosessien aikana rakennus rapistuu nopeasti, eikä korjaaminen ole enää mielekästä. Varmasti oli monta syytä miksi taloa ei haluttu säilyttää. Mutta yhtä monta syytä olisi ollut säilyttämisen puolesta ja niistä olisin halunnut keskustella. Joskus kuitenkin keskustelu ja kommunikointi ei vaan onnistu. Silloin lopputulos on pahin mahdollinen. Surullista, kun näin pääsi tässäkin tapauksessa käymään, kun ei löytynyt yhteistä säveltä. facebook
Kommentit